Autiotupa

Autiotupa (lyhenne at) on avoin lyhytaikaiseen majoittumiseen tarkoitettu maksuton asumus. Autiotuvat sijaitsevat yleensä erämaissa, kansallispuistoissa ja retkeilyreittien varrella. Kaikille kulkijoille avoimia maksuttomia rakennuksia ei juuri muualla maailmassa ole kuin Suomessa sekä vähäisemmässä määrin Ruotsissa, Norjassa ja Isossa-Britanniassa. Suomen Lapissa on yli 450 autiotupaa^[1].

Historiaa

Autiotupaperinne on alkanut 1700-luvun loppupuolella, jolloin kulkureittien varrelle alettiin rakentaa majoitustiloja kulkijoille. Viranomaiset alkoivat 1800-luvulla rakentaa näitä tupia. Myöhemmin 1900-luvulla autiotupia alettiin rakentaa matkailukäyttöön. Autiotupia ja -kotia on rakennettu myös poronhoidon ja metsästyksen tarpeisiin.

Ylläpito, sijainti ja tupien koot

Autiotuvasta löytyy yleensä ruokapöytä, kamina ja makuulaverit, monesta myös kaasuliesi. Kuvassa Jyrkkävaaran autiotupa Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Tuvat voidaan karkeasti jakaa virallisiin ja epävirallisiin tai huollettuihin ja huoltamattomiin tupiin. Virallisia autiotupia ylläpitää pääasiassa Metsähallitus. Pääosa Suomen autiotuvista sijaitsee Pohjois- ja Itä-Suomessa. Autiotupien koko voi vaihdella melkoisesti. Muotkatunturin erämaassa on hädin tuskin kahden hengen majoitukseen riittävä Lahtisen kämppä ja Urho Kekkosen kansallispuistossa 16 hengen Luirojärven kämppä, jota kutsutaankin myös "Luirojärven Hilttoniksi". Myös Karhunkierroksen varrella Oulangan kansallispuistossa on kaksi noin 20 nukkumapaikan tupaa: Jussinkämppä ja Ansakämppä. Muita kansallispuistojen ja erämaiden tupatyyppejä ovat varaustupa, vuokratupa ja päivätupa. Lisäksi retkeillessä voi majoittua kammissa, kodassa tai laavulla.

Kirjoittamattomat ja kirjoitetut käyttösäännöt

1900-luvun puolivälissä Lapin läänin autiotupatoimikunta kirjoitti aikaisemmin kirjoittamattomat kulkijan käskyt muistiin. Näissä säännöissä opastetaan tulisijan käytössä, puuhuollossa ja ennen kaikkea muiden matkaajien huomioimisessa. Etusija majoitukseen on aina väsyneemmällä ja myöhemmin tuvalle tulleella kulkijalla kuin siellä jo levänneellä matkaajalla.

Katso myös

Lähteet

↑ Laaksonen, Jouni: Pohjois-Suomen autiotuvat Autiotuvat on-line. Viitattu 18.3.2021.

Aiheesta muualla

Kirjallisuutta

Laaksonen, Jouni & Partanen, Seppo J.: Autiotuvat: Pohjois-Suomen tuvat ja tarinat. Helsinki : Edita, 2002. ISBN 951-37-3622-9

[1] Laaksonen, Jouni: Pohjois-Suomen autiotuvat Autiotuvat on-line. Viitattu 18.3.2021.

[1]