Joe DiMaggio
Joseph Paul ”Joe” DiMaggio (25. marraskuuta 1914 – 8. maaliskuuta 1999) oli yhdysvaltalainen baseballpelaaja ja yksi lajin historian suurimmista pelaajista. Hän edusti New York Yankeesia.
Nuoruus
muokkaaJoe DiMaggio syntyi Martinezissa Kaliforniassa amerikansisilialaisille siirtolaisvanhemmille.[1] Hän oli yhdeksästä lapsesta kahdeksas. Hänen vanhempansa, ravustaja Giuseppe ja Rosalia, olivat syntyneet Italiassa ja muuttaneet Kaliforniaan 1900-luvun alussa. Perhe muutti San Franciscoon, kun Joe oli vielä vauva. Joen veljistä myös Vincent ja Dominic pelasivat aikuisina baseballia ammattilaisina.[2]
DiMaggio jätti high schoolin kesken ja pääsi Pacific Coast Leaguessa pelanneen San Francisco Sealsin joukkueeseen kauden 1932 viimeisiin peleihin. Seuraavalla kaudella DiMaggiosta tuli joukkueensa lyöjätähti. New York Yankees varasi DiMaggion Sealsista 25 000 dollarilla, mutta antoi pojan pelata Sealsissa vielä yhden kauden saadakseen kokemusta. Toisella täydellä kaudellaan DiMaggio saavutti lyöntikeskiarvon .398, löi 34 kunnaria ja valittiin sarjan parhaaksi pelaajaksi.[2]
Ura MLB:ssä
muokkaa
DiMaggio pelasi Yankeesin riveissä ensimmäisen American League -ottelunsa 3. toukokuuta 1936.[3] Hän aloitti uransa vahvasti, ja Yankees voitti kauden päätteeksi Major Leaguen mestaruuden World Series -loppuottelusarjassa. Vahvakätinen DiMaggio löi ensimmäisellä kaudellaan 125 juoksua ja 29 kunnaria.[2]
DiMaggion koko uran ehkä paras kausi oli vuonna 1937, kun hän sai lyöntikeskiarvokseen .346, ja hän löi 167 juoksua ja 46 kunnaria sekä juoksi itse 151 juoksua. Yankees voitti jälleen mestaruuden.[2]
Seuraavien viiden kauden aikana DiMaggio vankisti asemansa sarjan parhaana lyöjänä.[2] Kaudella 1941 DiMaggio onnistui lyömään ennätyksellisesti 56 perättäisessä ottelussa.[2][4] American Leaguen parhaaksi pelaajaksi DiMaggio valittiin vuosina 1939 ja 1941, ja kauden all-stars-miehistöön hän pääsi jokaisella kaudellaan. Lyöntitaitojensa lisäksi DiMaggio oli hyvä myös ulkopelaajana, heittäjänä ja juoksijana.[2]
Toisen maailmansodan lopulla DiMaggio liittyi liikuntakouluttajana ilmavoimiin asemapaikkanaan Havaiji, Santa Ana ja Atlantic City.[5] Hän ei joutunut kertaakaan taisteluun, mutta jätti baseballkaudet 1943–1945 väliin.[2]
Sodan jälkeen DiMaggio ei enää saavuttanut aiempia tehojaan. Hän kärsi useista pitkittyneistä vammoista ja muista terveysvaivoista. Kausi 1948 oli kuitenkin ehjä, ja DiMaggio voitti American Leaguen kunnaritilaston ja juoksutilaston. Seuraavasta kaudesta Yankees maksoi DiMaggiolle ennätykselliset 100 000 dollaria. Kantapäävamma piti hänet kuitenkin ulkona kauden alkupuolen peleistä.[2]
DiMaggio pelasi vielä kaudet 1950 ja 1951, minkä jälkeen hän lopetti peliuransa. Hänen lyöntikeskiarvonsa koko uransa ajalta oli .325, ja hän löi yhteensä 361 kunnaria. Hän voitti 13 kautensa aikana kymmenen American Leaguen mestaruutta.[2]
Uran jälkeen
muokkaa
Aktiiviuransa lopetettuaan DiMaggio meni naimisiin elokuvanäyttelijä Marilyn Monroen kanssa 1954, mutta he erosivat jo yhdeksän kuukauden kuluttua. DiMaggio ja Monroe tapailivat kuitenkin erosta huolimatta ajoittain toisiaan, ja vähän ennen Monroen kuolemaa DiMaggio kertoi ystävilleen että he aikoivat mennä uudelleen naimisiin.[6]
DiMaggio työskenteli uransa jälkeen hyväntekeväisyyden parissa sekä eri yritysten PR-miehenä. Hän palasi Yankeesiin vuonna 1961 useaksi kaudeksi kevätkausivalmentajaksi. Vuonna 1969 Oakland Athletics palkkasi DiMaggion varapuheenjohtajakseen ja valmentajakseen.[2]
DiMaggio kuoli keuhkosyöpään 8. maaliskuuta 1999 84-vuotiaana.[5]
Jälkimaine ja tunnustukset
muokkaa
Joe DiMaggiota pidetään yhtenä baseballin historian suurista pelaajista.[2] Hänet valittiin MLB:n parhaaksi pelaajaksi vuosina 1939, 1941 ja 1947, ja hänet nimitettiin Baseball Hall of Fameen vuonna 1955.[3][7] Vuonna 1969 hänet äänestettiin suurimmaksi elossa olevaksi pelaajaksi.[2]
DiMaggio palkittiin ansioistaan urheilijana Yhdysvaltain presidentin myöntämällä kunniamerkillä Presidential Medal of Freedom.[8]
DiMaggio nousi Yhdysvalloissa myös kulttuurisankariksi, ja hänet mainitaan esimerkiksi Ernest Hemingwayn pienoisromaanissa Vanhus ja meri (1952) sekä useissa lauluissa, kuten Simon & Garfunkelin ”Mrs. Robinson”,[2] Billy Joelin ”We Didn’t Start The Fire”, John Fogertyn ”Centerfield” sekä Asian ”Joe Di Maggio’s Glove” (2014).
Lähteet
muokkaa- ↑ Joe DiMaggio Biography. Viitattu 20.2.2019. (englanti)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Tackach, James (toim. Gorman, Robert F.): ”Joe DiMaggio”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 1001–1003. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2
- ↑ a b c Joe DiMaggio baseball-reference.com. Sports Reference LLC. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
- ↑ Takala, Synnöve (toim.): ”Baseball”, Guinness World Records 2004, s. 200. (Lyöntejä useimmissa peräkkäisissä otteluissa) Suomentanut Breck, Aslak & Hautakangas, Hannele. Espanja: Sanoma Magazines/Hit Entertainment Company, 2003. ISBN 951-321-471-0
- ↑ a b c Bedingfield, Gary: Joe DiMaggio baseballinwartime.com. Baseball in Wartime. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
- ↑ a b Gaffney, Dennis: Joe DiMaggio pbs.org. PBS Online. Viitattu 24.7.2012. (englanniksi)
- ↑ a b DiMaggio, Joe baseballhall.org. Cooperstown: National Baseball Hall of Fame and Museum. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
- ↑ a b Romero, Francis: A brief history of The Presidential Medal of Freedom time.com. 12.8.2009. Time Inc. Arkistoitu 22.6.2012. Viitattu 24.7.2012. (englanniksi)
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joe DiMaggio Wikimedia Commonsissa
- Official Joe DiMaggio Website (englanniksi)