Julius Wagner-Jauregg
Julius Wagner-Jauregg (7. maaliskuuta 1857 – 27. syyskuuta 1940) oli itävaltalainen psykiatrian professori. Hän kehitti hoitokeinoja muun muassa neurosyfiliksen hoitoon. Wagner-Jauregg sai näistä ansioistaan lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1927.[1]
| Julius Wagner-Jauregg | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 7. maaliskuuta 1857 |
| Kuollut | 27. syyskuuta 1940 (83 vuotta) |
| Koulutus ja ura | |
| Väitöstyön ohjaaja | Salomon Stricker |
| Tutkimusalue | Lääketiede, psykiatria ja neurologia |
| Palkinnot |
 Nobelin lääketieteen palkinto (1927) |
 Nimikirjoitus |
|
Wagner-Jaureggin kehittämä hoitomuoto, malarian istutus keksittiin vuonna 1917, ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Jo vuonna 1887 oli Julius Wagner-Jauregg tullut tiedeartikkelissaan päätelmään, jonka mukaan psykoosia voitaisiin hoitaa aiheuttamalla kuume.[2]
Nuoren Julius Wagner-Jaureggin opintosuunnitelma oli alun alkujaan valmistua sisätautilääkäriksi. Hän vaihtoi kuitenkin opiskelemaan psykiatriaa. Tähän valintaan vaikuttivat sekä Wagner-Jaureggin antisemitismi että elinolojen helppous psykiatreilla eli korkea elintaso, mikä tuolloin Wienissä vallitsi. Lääkäriksi valmistuminen tapahtui vuonna 1880.[3]
Wagner-Jaureggin asuessa mielisairaalan miljöössä, hän teki erään merkittävän havainnon. Vuonna 1883 eräältä psykoosia sairastavalta naiselta todettiin ruusu, joka oli streptokokin aiheuttama. Nainen toipui psykoosistaan. Tämä havainto loi puolestaan pohjaa, Wagner-Jaureggin tekemälle tieteelliselle päättelylle.[4]
Malariahoidolla yritettiin hoitaa moniaita systeemisia mielisairauksia, kuten skitsofreniaa, jossa tulokset olivat laihoja. Sen sijaan malarian istutus oli kaikkein ensimmäisin toimiva hoitomuoto, joka keksittiin mielialaan liittyviin sairauksiin.[5]
Malaria lienee valikoituneen neurosyfiliksen sekä paralysian hoitoon lähinnä siitä syystä, että sitä voitiin hoitaa kiniinillä. Malariahoitoa on kuvailtu muun muassa sekä Kalle Päätalon romaaneissa että suomalaisessa draamaelokuvassa Prinsessa vuodelta 2010.[6]
Hoito toteutettiin ottamalla malariapotilaan laskimoverta, sekä antamalla hoidettavalle injektiona sitä. Lyyli Kinnunen esittää teoksessaan vaiheittain sen, miten tuo toimenpide muine lääkityksineen toteutetaan. Neuroluesta eli kuppatautia hoidettiin salvarsaanilla. Se sisälsi arseenia. Toinen injektoitava hoitoaine oli vismutti (Bismutol). Nämä kuuluivat niin sanottuihin jälkihoitoihin, jotka annettiin malariahoidon jälkeisesti.[7]
Lähteet
muokkaa- Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, SHKS-WSOY, 1958, Porvoo (s. 130–133) -ei ISBN-numeroa-
- Edward Shorter: Psykiatrian historia, MTKL, 2005 (alkuteos 1997), Helsinki (suom. Eila Salomaa) ISBN 952-5154-57-2 (s:t 57, 174, 198, 225–228, 245, 348, 393, 398, 412 & 420)
Viitteet
muokkaa
- ↑ Shorter, s. 228
- ↑ Shorter, s. 226
- ↑ Shorter, s. 225
- ↑ Shorter, s. 225–226
- ↑ Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, SHKS-WSOY, 1958, Porvoo (s. 130–131)
- ↑ http://prinsessakampanja.com/malariahoito[vanhentunut linkki]
- ↑ Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, SHKS-WSOY, 1958, Porvoo (s. 132)