(Translated by https://www.hiragana.jp/)
Nuijasota – Wikipedia
Wikipedia

Nuijasota

suomalaisten talonpoikien kapina 1596–1597

Nuijasota oli sodaksi laajennut suuri talonpoikaiskapina Suomessa talvella 1596–1597. Talonpojat nousivat heitä verottaneita sotajoukkoja, aatelia ja ratsutilallisia vastaan. Nuijasota liittyi Sigismundin ja Kaarlen valtataisteluun eli Puolassa asuneen kuningas Sigismundin ja tämän sedän Kaarle-herttuan kamppailuun Ruotsin valtaistuimesta. Kapina kohdistui erityisesti Sigismundille uskolliseen Suomen käskynhaltijaan Klaus Flemingiin ja tämän talonpoikia sortavaan ankaraan sotilashallintoon. Kaarle-herttua puolestaan yllytti Suomen talonpoikia aiheuttaakseen harmeja Flemingille ja saadakseen aineksia mielipiteenmuokkaukseen Ruotsissa. Flemingin armeija kukisti vaivatta kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. Nuijasodassa arvioidaan kuolleen 2 500 – 3 000 ihmistä.

Nuijasota
Osa Sigismundin ja Kaarlen valtataistelua
Poltettu kylä, Albert Edelfelt (1879).
Poltettu kylä, Albert Edelfelt (1879).
Päivämäärä:

25. marraskuuta 1596 – 24. helmikuuta 1597

Paikka:

Suomi

Lopputulos:

Talonpoikien häviö, noin 2 500 – 3 000 kuolee.[1][2][3]

Osapuolet

Talonpojat

Aatelisto ja sotaväki

Komentajat

Jaakko Ilkka
Pentti Pouttu
Hannu Krankka

Klaus Fleming
Gödik Fincke
Iivari Tavast
Pietari Juusten

Vahvuudet

1 000 – 4 000+

1 500 – 3 300+

Vahvuudet vaihtelivat taisteluissa ja osassa ne ovat arvioita

Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestänyt sota oli lisännyt verorasituksia, joista vihatuin oli linnaleiri eli armeijan majoittaminen, elättäminen ja palkanmaksu talonpoikien kustannuksella. Talonpojat kokivat sietämättömäksi varsinkin sen, että ratsusotilaita armeijalle varustaneet aateliset ja alempisäätyiset knaapit saivat kerätä linnaleirimaksuja silloinkin, kun sotilaat eivät olleet sodassa, ja että Klaus Fleming piti armeijan linnaleirissä vielä monta vuotta sodan päättymisen jälkeen voidakseen käyttää sitä valttinaan valtataistelussa. Linnaleirin perintään liittyi myös paljon väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.

Muita historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä nuijasodan puhkeamiselle ovat olleet muun muassa ”sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto”.[4]

Nuijasota sai alkunsa Etelä-Pohjanmaalta marraskuussa 1596. Aluksi nuijamiesten johtajana oli varakas ratsutilallinen Jaakko Ilkka, joka lähetti joukkonsa etenemään useana ryhmänä Etelä-Suomeen. Sodan ensimmäinen vaihe, ”Ilkkaisen sota”, päättyi Ilkan tappioon Nokian taistelussa vuoden 1596 lopussa. Nuijamiehet lyötiin joulukuun ja tammikuun aikana myös Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä ja Savossa. Tämän jälkeen Pohjois-Pohjanmaalta nousi vielä toinen kapina-aalto, mutta koko sota päättyi nuijamiesten hävittyä Santavuoren taistelun helmikuun 1597 lopulla. Sodan aikana kapinalliset ryöstelivät ja hävittivät aateliskartanoita ja muita ratsutiloja, sodan jälkeen Flemingin armeijan sotilaat kostivat ryöstämällä kapina-alueiden talonpoikastaloja.

Tausta

muokkaa

Ruotsin valtataistelu

muokkaa
 
Myöhemmin Ruotsin kuninkaaksi kohonnut Kaarle-herttua, tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva.

Sigismund, joka oli jo vuodesta 1587 ollut Puolan vaalikuningas, peri Ruotsin kuninkuuden isänsä Juhana III:n kuoltua vuonna 1592. Sigismund kuitenkin vietti aikaansa Puolassa, jolloin valtaa Ruotsissa pitivät valtaneuvosto ja Sigismundin setä Kaarle-herttua, joka oli Juhana III:n nuorempi veli. Sigismundin ja Kaarle-herttuan välille syntyi varsin pian erimielisyyksiä, jotka paisuivat vähitellen taisteluksi valtaistuimesta. Katolilainen Sigismund tunnusti vastentahtoisesti hallitsijanvakuutuksessaan Ruotsissa jo tehdyn päätöksen pysyä luterilaisuudessa mutta ei silti luopunut tavoitteestaan palauttaa katolilaisuus Ruotsiin, joten Kaarle-herttua alkoi kasvattaa suosiotaan asettumalla luterilaisen uskonpuhdistuksen suojelijaksi.[5]

Koska Sigismund oli kaukana Puolassa, hänen valtaistuintaan Ruotsissa puolustivat hänestä riippuvaiset, laajoin valtuuksin varustetut käskynhaltijat, joista mahtavin oli jo kuningas Juhanan aikana Suomen ja Viron käskynhaltijaksi nimitetty suomalainen vapaaherra ja marski Klaus Fleming.[6] Fleming pysyi hyvin uskollisena Sigismundille, vaikka ei liene ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut valtataistelun uskonnollisesta puolesta.[7] Kaarle-herttua sai tuekseen ensin Ruotsin valtaneuvoston ja myöhemmin säädyt, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista otetta Suomesta niin kauan kuin Fleming oli käskynhaltijana.[6]

Talonpoikien rasitukset ja linnaleiri

muokkaa

Suomen talonpoikien asema ja elinolot olivat 1500-luvun lopulla olleet jo pitkään alamäessä. Verotusta oli alettu lisätä jo Kustaa Vaasan aikana. Ilmaston tilapäinen kylmeneminen lisäsi katovuosia 1570-luvulta alkaen, joten talonpojat joutuivat maksamaan kasvavia veroja alati supistuvasta maatalouden tuotosta.[8] ”Pitkä viha” eli 25 vuotta (1570–1595) jatkunut sota Ruotsin ja Venäjän välillä pahensi rasituksia. Sodan rahoittamiseksi veroja lisättiin niin sanottujen apuverojen muodossa,[9] ja Suomen osuus Ruotsin valtakunnan verokertymästä kasvoi jopa yli puoleen.[10] Sotaväenotot kohdistuivat vapaisiin talonpoikiin, koska aatelin omistamien tilojen vuokralaiset eli lampuodit oli vapautettu niistä. Tuhansia vararikkoon ajautuneita tiloja autioitui ja siirtyi ylempiin säätyihin tai talonpoikien varakkaimpaan kerrokseen kuuluville suurtilallisille, joiden vaurastuminen toisten köyhtyessä kärjisti yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Lisäksi venäläiset tekivät kosto- ja hävitysretkiä Itä- ja Pohjois-Suomeen.[8]

Erityisen raskas ja vihattu rasitus oli niin sanottu linnaleiri eli sotajoukkojen majoittaminen sotaretkien välillä talonpoikien asumuksiin ja siihen liittynyt talonpoikien velvollisuus elättää sotilaita omalla kustannuksellaan. Talonpojat joutuivat tarjoamaan armeijalle aina vaadittaessa kyydityksiä ja kestityksiä, minkä ohella he joutuivat maksamaan ylhäissäätyisten ratsusotilaiden eli huovien korkean palkan viljana ja elintarvikkeina. Linnaleiriin liittyi raskaita väärinkäytöksiä, jotka karkasivat käsistä sen jälkeen kun linnaleirimaksujen periminen vuonna 1574 siirtyi voudeilta sotilaille itselleen. Jo valmiiksi korkeita maksuja perittiin moninkertaisesti lakisääteistä määrää enemmän. Lisäksi huovit ja varsinkin ulkomaiset palkkasoturit perivät niitä usein riehumalla väkivaltaisesti kylissä vaatimassa kestitystä. He saattoivat jopa ryöstää ja pahoinpidellä talonpoikia saamatta rangaistusta tai ainakaan suurta sellaista.[9][11][4][10] Koska sotaretket tehtiin kesäisin, olivat joukot linnaleirissä yleensä kaikki talvikaudet sekä lisäksi pitkien aselepokausien aikana.[8]

Linnaleirimaksuja saivat periä talonpojilta kaikki, jotka olivat varustaneet ratsukon Ruotsin armeijalle. Tähän joukkoon kuului aatelisten ohella monia porvareita, virkamiehiä, pappeja ja varakkaita talollisia.[12] Ratsumiesten määrä Suomessa kolminkertaistui 1560-luvun ja 1590-luvun välisenä aikana, koska verovapaus kannusti yhä useampia varakkaita talollisia ryhtymään ratsutilallisiksi.[8] Talonpoikien silmissä aateliakin halveksitumpia olivatkin juuri knaapit eli ratsumiehiä varustaneet varakkaat talonpojat, jotka saattoivat linnaleirin turvin riistää jopa omia naapureitaan, silloinkin kun itse ratsumies ei ollut sodassa vaan työskenteli normaalisti isäntänsä tilalla niin sanottuna ”kotihuovina”.[4][11]

Klaus Flemingin valta Suomessa

muokkaa

Venäjää vastaan käydyn sodan ylipäällikkönä ja Suomen käskynhaltijana toimi vuodesta 1591 Klaus Fleming. Hän oli tunnettu julmuudestaan ja vallanhimostaan, ja hänellä oli paljon vihamiehiä Suomen ylhäisaatelin piirissä. Vuonna 1593 solmitusta kaksivuotisesta välirauhasta huolimatta Fleming piti armeijan linnaleirissä Suomessa, sillä sotavoima turvasi hänen valtansa ja oli käyttökelpoinen valtataistelussa Kaarle-herttuaa vastaan. Herttua ja tämän tueksi asettunut valtaneuvosto vaativat Flemingiä hajottamaan armeijansa, mutta Sigismundin luottamusta nauttinut Fleming ei enää totellut Tukholmasta tulevia käskyjä ja hallitsi Suomea oman mielensä mukaan.[11] Fleming ei kotiuttanut armeijaansa edes vuonna 1595 solmitun Täyssinän rauhan jälkeen, vaan väitti ensin odottavansa rajankäynnin valmistumista ja sitten kuninkaan paluuta Puolasta.[6][13] Kun sotarasitukset eivät edes sodan päätyttyä kaikilta osin poistuneet, ärtymys Suomen talonpoikien keskuudessa lisääntyi.[5]

Turvatakseen armeijansa huollon Fleming alkoi lisäksi kerätä Sigismundin luvalla Suomen talonpojilta voina maksettua ylimääräistä veroa, joka kerättiin normaalin veronkannon ohi suoraan armeijalle. Kun Kaarle-herttua vuonna 1595 vaati voiveroa kerättäväksi ja kirjattavaksi muiden verojen tavoin, Fleming kieltäytyi. Suomessa olleet upseerit pelkäsivät menettävänsä laillisen tulonlähteen, ja asettuivat entistä vahvemmin tukemaan Flemingiä herttuaa vastaan.[13]

Ensimmäiset talonpoikien levottomuudet

muokkaa

Suomessa puhkesi pitkän vihan aikana toistuvasti alueellisia talonpoikaiskapinoita, muun muassa vuonna 1574 Marttilassa, vuonna 1575 Huittisissa, Loimaalla, Halikossa ja Pöytyällä ja vuosina 1586–1587 Paimiossa ja Pyhtäällä. Kapinoissa aseistautuneet talonpojat tyypillisesti ottivat väkipakolla heiltä perittyjä elintarvikkeita takaisin ja pahoinpitelivät tai karkottivat huoveja. Kapinat ajoittuivat yleensä sodan pitkiin aselepokausiin, jolloin toimettomien sotilaiden mielivalta lisääntyi. Levottomuudet lisääntyivät varsinkin vuoden 1593 aselevon jälkeen, ja niiden johtajille annettiin erilaisia rangaistuksia sakoista teloituksiin.[14][10] Rautalammilla nousi vuosina 1592–1593 raskaiden sotaväen pakko-ottojen vuoksi niin sanottu Rautalammin ensimmäinen kapina,[15] joka saattaa tosin olla myös osittain sekaannus Rautalammin talven 1595–1596 toisen kapinan kanssa. Paikkakunnalla oli ilmeisesti levotonta kumpanakin ajankohtana.[10] Toinen tärkeä kapinapesäke syntyi samaan aikaan Etelä-Pohjanmaalle.[14]

Kapinoita johtivat usein varakkaat suurtilalliset, koska linnaleirirasitus kohdistui myös heidän omaisuuteensa.[16] Varsinkin Pohjanmaalla tärkeässä asemassa johtajina olivat talonpoikien valitsemat veronkantajat eli neljännesmiehet ja talonpoikien luottamusmiehiksi mielletyt nimismiehet, jotka olivat paikallisen itsehallinnon tärkeimpiä edustajia ja eräänlaisella sosiaalisella vedenjakajalla talonpoikien ja kruunun virkamiesten välissä.[17]

Suomalaiset valitsevat puolensa

muokkaa

Rapauttaakseen vihamiehensä Flemingin valta-asemaa Suomessa Kaarle-herttua lähetti Suomeen jatkuvasti kirjeitä, joissa luvattiin talonpojille vapautusta linnaleiristä. Fleming ei totellut vapautuskirjeitä, mutta niiden ansiosta Suomen talonpojat alkoivat nähdä Kaarle-herttuassa mahdollisen pelastajan. Kapinaa pohtivien talonpoikien poliittisena tavoitteena oli Kaarlen nostaminen kuninkaaksi, jotta vihatusta Flemingistä ja tämän armeijasta päästäisiin eroon.[16] Talonpojat mahdollisesti tukivat Kaarle-herttuaa Sigismundia vastaan myös siksi, että he saattoivat pelätä Sigismundin aikovan tuoda Suomeen Puolan kaltaisen maaorjuuden.[18]

Suomen talonpojat pyrkivät vetoamaan Kaarle-herttuaan valituskirjelmillä. Kaarle kokosi saamiaan valituksia, ja yritti niihin vetoamalla taivuttaa Ruotsin aatelin antamaan hänelle valtuudet ryhtyä täysimittaiseen sotaan Flemingiä vastaan.[18] Kaarle käytti Flemingin Suomen talonpoikiin kohdistamaa sortoa propaganda-aseena valtataistelussa, mutta ei sinällään liene tähdännyt talonpoikaiskapinan nostattamiseen Suomessa.[16] Fleming kielsi syksystä 1594 alkaen suomalaisia toimittamasta valituksia Ruotsiin,[19] lopulta jopa kuolemanrangaistuksen uhalla.[4] Estääkseen valitusten toimittamisen hän kielsi lopulta kaiken luvattoman liikenteen ja kaiken kaupankäynnin Suomesta Ruotsiin ja määräsi laivastonsa vartioimaan sulkua merellä. Kaupankäynnin estämisestä seurannut taloudellinen haitta käänsi maakauppiaat Flemingin vastustajien joukkoon.[19]

Kaarlen ja Sigismundin välirikon pahentuessa Flemingin vallankäyttö Suomessa muuttui suoranaiseksi hirmuhallinnoksi. Fleming yritti julmalla terrorilla vaientaa kaikki Kaarle-herttuan tukijat Suomessa näiden säätyasemasta riippumatta ja määräsi ympäri maata liikkuneet rankaisuretkikunnat teloittamaan talonpoikia, jotka olivat käyneet Ruotsissa valittamassa Suomen tilanteesta. Vain muutama suomalainen uskalsi osallistua Kaarle-herttuan lokakuussa 1595 omavaltaisesti Söderköpingiin kutsumille valtiopäiville, jotka nimesivät Kaarlen valtionhoitajaksi Sigismundin poissaollessa ja antoivat hänelle oikeuden ylimpien virkamiesten nimittämiseen. Jos päätös olisi tunnustettu Suomessa, Kaarle olisi voinut erottaa Flemingin. Fleming sai kuitenkin Suomen aatelin asettumaan lähes yksimielisesti taakseen, kun Turussa tammikuussa 1596 pidetty aatelin kokous kieltäytyi tunnustamasta Söderköpingin päätöksiä ja vannoi uskollisuuttaan Sigismundille.[20][21] Suomen aateliset, joista monet palvelivat armeijassa, hyötyivät taloudellisesti linnaleiristä samalla kun heidän omat alustalaisensa oli vapautettu siitä.[9] Lisäksi he pelkäsivät Flemingin uhkauksia ja olettivat kuningas Sigismundin palkitsevan uskolliset kannattajat korkeilla viroilla ja läänityksillä.[20][21] Kun Kaarle ei saanut Suomen aatelia kääntymään Flemingiä vastaan, hänen täytyi turvautua Suomen talonpoikiin.[22]

Kapinamieli nousee Etelä-Pohjanmaalla

muokkaa
 
Etelä-Pohjanmaan historiallinen kartta, suurimpana Kyrön pitäjä.

Vaikka linnaleirirasitus ei kohdistunut vauraaseen Pohjanmaahan yhtä voimakkaana kuin muuhun Suomeen, pohjalaiset olivat siihen erityisen turhautuneita, sillä vanhan ruotsalaisen oikeuden mukaan pohjoisten maakuntien tuli olla vapaita sotaväen ylläpidosta, koska niiden asukkaat joutuivat usein puolustautumaan omin voimin vihollisen hyökkäyksiltä. Pohjanmaalta lähetettiin 1570-luvulta alkaen Tukholmaan talonpoikien lähetystöjä, jotka anoivat linnaleiristä vapauttamista. Toimintaa johtivat ylistarolainen maakauppias Pentti Pouttu ja Lapuan nimismies Martti Tuomaala.[23][24]

Kuningas Juhana III vapautti Pohjanmaan linnaleiristä hieman ennen kuolemaansa kesäkuussa 1592 sillä ehdolla, että maakunta vastaisi omasta puolustuksestaan ja elättäisi kaksi lippukuntaa omia jalkamiehiä. Juhanan kuoltua Fleming kuitenkin peruutti vapautuksen jo helmikuussa 1593 ja lähetti Pohjanmaalle linnaleiriin sotilaitaan, joukossa skottilaisia palkkasotureita.[23][16][18] Lisäksi Sigismund valtuutti noin 50 huovia keräämään seudulta linnaleirimaksuja ja myös sotapäällikkö Akseli Kurjen huovit saapuivat keräämään rästiin jääneitä linnaleirimaksuja.[16] Kaarle-herttua ilmoitti heinäkuussa 1593 ja uudelleen syyskuussa 1594 vapauttavansa pohjalaiset linnaleiristä samoilla ehdoilla kuin Juhana, mutta Fleming rikkoi heti päätöksiä ja Sigismund kumosi ne jälkeenpäin. Kun Fleming vielä Täyssinän rauhan jälkeenkin lähetti Pohjanmaalle lisää joukkoja, alkoi pohjalaisten mitta täyttyä.[23][18]

Etelä-Pohjanmaalla esiintyi aseellista mellakointia jo vuonna 1593. Kyrön kirkolla kokoontunutta pientä kapinallisjoukkoa johti Pentti Pouttu, joka vangittiin joksikin aikaa Oulun linnaan. Lapualla vastarintaa järjesti pitäjän varakkaimmasta talosta lähtöisin ollut Pentti Piri, joka selvisi sakoilla.[14][10] Oikeustoimia heitä vastaan johti Flemingille uskollinen Pohjanmaan vouti Tuomas Yrjönpoika.[19]

Jatkuvasti yhä suurempi osa Suomesta Ruotsiin lähteneistä valittajista oli pohjalaisia, jotka pystyivät kiertämään Flemingin asettaman merisulun laivoilla Perämeren kautta.[19] Yksi harvoista vuoden 1595 Söderköpingin valtiopäiville osallistuneista suomalaisista oli rikas pietarsaarelainen suurtilallinen, kauppias ja nimismies Hannu Fordell, joka Tukholmassa kokosi, kirjasi ja toimitti valtiopäiville pohjalaisten talonpoikien valituskirjelmiä Flemingistä. Fordellin palattua Suomeen hänen luokseen saapui neuvoa kysymään varakas ilmajokelainen suurtilallinen ja nimismies Jaakko Ilkka. Fordell väitti Ilkalle Kaarle-herttuan antaneen talonpojille luvan ottaa omankädenoikeudella takaisin sotilaiden perimän viljan. Tämä mahdollisesti valheellinen väite oli juuri se, mitä Ilkka ja häneen liittyneet talonpojat halusivat kuulla.[25][18]

Etelä-Pohjanmaan ja Rautalammin kansannousut vuodenvaihteessa 1595–1596

muokkaa

Etelä-Pohjanmaalla tapahtui tammikuun alussa 1596 nuijasotaa edeltänyt selkkaus, jossa Jaakko Ilkan johtamat talonpojat kaappasivat takaisin heiltä linnaleirimaksuna perityn viljan ja karkottivat muutamassa päivässä huovit seudulta.[25][18] Varmuudella ei tiedetä, miksi juuri Ilkka ryhtyi johtamaan linnaleirin vastaista kapinaa, sillä ratsutilallisena hän oli itse ollut oikeutettu keräämään linnaleirimaksuja ja toimi siten omaa taloudellista etuaan ja omaa luokkaansa vastaan.[26] Tammikuun 1596 kapinaa tukivat ilmeisesti lähinnä ruotsinkielisen Pohjanmaan pitäjät. Flemingin lähettämät sotajoukot päättivät nopeasti pienen kansannousun. Ilkka vietiin vankina Turun linnaan, Fordell onnistui pakenemaan Ruotsiin.[25]

Samoihin aikoihin, vuoden 1595 jouluyönä, käynnistyi Rautalammilla toinen kapina, jonka yhteydessä surmattiin useita huoveja. Tammikuun 1596 alussa Rautalammin kapinalliset etenivät Sysmään ja Padasjoelle, joissa he takavarikoivat elintarvikkeita. Rautalammin kapinalla saattoi olla yhteys Ilkan johtamaan Pohjanmaan kansannousuun. Flemingin Hämeen linnasta Rautalammille lähettämä sadan ratsumiehen joukko kukisti kapinan nopeasti ja terrorisoi sen jälkeen paikkakuntaa. Kapinan johtajia teloitettiin teilaamalla.[27][10]

Kaarle-herttuan viesti talonpoikien lähetystölle

muokkaa

Pian Ilkan ensimmäisen kansannousun kukistamisen jälkeen Pohjanmaan talonpojat lähettivät tammikuun 1596 lopussa Kaarle-herttualle valituksen Pohjanmaan lainlukijan Eerik Olavinpojan käytöksestä. Uuden propaganda-aseen nähnyt Kaarle lähetti helmikuussa miehensä vangitsemaan Eerik Olavinpojan ja vouti Tuomas Yrjönpojan, jotka tuotiin Tukholmaan tutkintaa varten. Valtaneuvoston vaatimuksesta heidät kuitenkin vapautettiin pari kuukautta myöhemmin takuita vastaan riittämättömien todisteiden vuoksi, ja he palasivat myöhemmin Suomeen.[28] Kaarle-herttua ei luovuttanut, ja uusien valtiopäivien lähestyessä hän kutsui toukokuussa 1596 Tukholmaan edustajia Pohjanmaan jokaisesta pitäjästä esittämään todisteita voudin ja lainlukijan väärinkäytöksistä. Tukholmaan saapuikin kesällä Pohjanmaalta reilut kolmekymmentä talonpoikaa, joukossa Pouttu. He viipyivät siellä yli neljä kuukautta ja esittivät pyynnöstä valituksiaan jopa kaupungin kaduilla. Lokakuun puolivälissä järjestetyssä virallisessa tutkinnassa talonpoikaislähetystöä kuultiin todistajina, ja he kertoivat vuolaasti Flemingin hallinnon kohtuuttomista toimista. Kaarle aikoi lausuntojen avulla taivutella valtaneuvoston ja säätykokouksen antamaan hänelle luvan hyökätä Suomeen. Valtaneuvoston toiveesta säädyt kuitenkin kielsivät häntä lähtemästä sotaan, ja lainlukijakin vapautettiin syytteistä.[28][29]

Säätyjen päätöksestä raivostunut Kaarle-herttua julisti irtisanoutuvansa hallitusvastuusta, mutta suunnitteli jo uusia säätyvaltiopäiviä.[28][29] Seuraavana päivänä, 3. marraskuuta 1596, kävi Pohjanmaan talonpoikien lähetystö jäähyväiskäynnillä hänen luonaan Tukholmassa. Herttua oli kesällä julistanut Pohjanmaan jälleen vapaaksi linnaleiristä, joten talonpojat pyysivät häneltä nyt joko sotaväkeä suojelemaan heitä Flemingin miehiltä tai valtuutuksen lopettaa linnaleiri omin asein. Kaarle ei voinut antaa sotilaita eikä kirjallista valtuutusta, mutta erään suomalaisen myöhemmän todistuksen mukaan hän kuitenkin yllytti pohjalaisia tarttumaan aseisiin sanomalla:[30][31]

»En voi antaa muuta neuvoa kuin hankkikaa rauha omalla kädellänne. Onhan teitä niin monta, että pystytte huovit päältänne karistamaan – ellette muuten, niin aidanseipäillä ja nuijilla. Puolustakaa te itseänne maalla, minä merta vartioitsen.»

Kaarle-herttuan väitettyä lausahdusta on joskus pidetty nuijasodan alkusysäyksenä. On tosin epäselvää, tarkoittiko hän pelkästään talonpoikien itsepuolustusta huovien väkivallalta vai Flemingin armeijan karkottamista Pohjanmaalta. Pohjalaiset tiesivät, ettei herttuan epämääräinen suullinen neuvo antanut heille laillista oikeutta kapinaan, mutta siihen voitiin paremman puutteessa vedota oikeutuksena, jos kapina joka tapauksessa nähtiin ainoana vaihtoehtona.[30] Kaarle-herttua ei odottanut suomalaisten talonpoikien kykenevän voittamaan Flemingiä eikä Suomen nuijasota kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Hänen tarkoituksenaan oli korkeintaan lietsoa paikallisia levottomuuksia Pohjanmaalla, sillä pelkästään Flemingin joukkojen sitominen pohjoiseen heikentäisi tämän mahdollisuuksia torjua hyökkäys Ruotsista ja olisi siten Kaarlelle hyödyksi.[18][31]

Sodan ensimmäinen vaihe, ”Ilkkaisen sota”

muokkaa

Nuijasota syttyy

muokkaa
 
Nuijasodan alkutapahtumien muistokivi Vähänkyrön Ojaniemessä.

Nuijasota alkoi Kyrön kirkolla pyhän Katariinan päivänä 25. marraskuuta 1596 sattuneesta selkkauksesta, jossa talonpoika Pentti Pirin yllyttämä juopunut väkijoukko pahoinpiteli joukon nihtejä eli jalkaväen sotilaita. Heti sen jälkeen läheisessä Yrjö Kontsaan talossa tehtiin joukolla päätös lopettaa linnaleirin maksaminen. Kyrön kahakan lietsoivat todennäköisesti Ruotsista vastikään palanneet talonpoikien edustajat, jotka tiesivät Flemingin rankaisevan heitä joka tapauksessa Kaarle-herttuan tapaamisesta ja joille kapina oli siksi ainoa vaihtoehto. Vielä samana päivänä Flemingille uskollisen nimismiehen Pietari Gumsen miehet yllättivät Kontsaan talossa kokousta pitäneet ja veivät heidät vankeina Vähänkyrön Ojaniemen nimismiehentaloon. Seuraavana yönä joukko talonpoikia vapautti vangitut johtajansa. Tässä yhteydessä surmattiin kirveellä yksi nihti, josta tuli siten sodan ensimmäinen uhri.[32]

Etelä-Pohjanmaan talonpojat eivät ainoastaan lopettaneet linnaleirin maksamista, vaan alkoivat seuraavina päivinä ryöstää ja polttaa linnaleiristä nauttineiden ratsutilallisten ja Flemingin virkamiesten taloja. Ryöstely alkoi Lapualta Pirin johdolla. Flemingin hiljattain nimittämä Pohjanmaan uusi vouti Abraham Melkiorinpoika pakeni etelään, vaikka ryöstelijät jättivätkin hänen tilansa rauhaan.[32] Kapinan alkuperäisenä tavoitteena oli mahdollisesti vain Pohjanmaan vapauttaminen linnaleiristä ja Flemingin joukoista, mutta maakunnan etelärajan eli Hämeenmetsän toiselle puolelle ei aiottu edetä.[33]

Kapinallisten eli nuijamiesten päälliköksi valittiin Jaakko Ilkka, joka samoihin aikoihin oli onnistunut pakenemaan Turun linnan vankityrmästä, mahdollisesti jonkun auttamana. Ilkan valintaan lienee vaikuttanut hänen aiempi sotakokemuksensa,[33] sillä hän oli osallistunut ratsumiehenä kolmeen Flemingin armeijan hävitysretkeen Novgorodin seudulla.[26] Maakunnan jokainen asekuntoinen mies määrättiin liittymään Ilkan joukkoihin. Määräystä noudatettiin Kyrön, Lapuan ja Ilmajoen pitäjissä, jotka tuolloin käsittivät lähes koko suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan. Mukaan tuli miehiä myös Keski-Pohjanmaalta ja jokin verran ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, mutta Pohjois-Pohjanmaan asukkaat eivät ehtineet liittyä mukaan. Ilkan talonpoikaisarmeija lienee tämän jälkeen käsittänyt ainakin yli 1 500 miestä, mahdollisesti yli 2 000, mutta luvussa oli mukana myös heikkokuntoisia ja haluttomina mukaan painostettuja.[33]

Fleming ja Sigismund kannattajineen olivat vuorenvarmoja, että Suomen talonpoikien kapina oli Kaarle-herttuan tavalla tai toisella järjestämä. Kapinan lietsojiksi uskottiin erityisesti Hannu Fordell sekä toinen Kaarlen suomalainen kannattaja, Monikkalan kartanon herra Hannu Hannunpoika (Hans Hansson), jotka kuitenkin olivat todellisuudessa tuolloin Ruotsissa. Kaarlen mukaan Fleming oli itse aiheuttanut kapinan aloittamalla hyökkäyksen talonpoikia vastaan.[31] Vaikka kapinointi oli sinällään laitonta, talonpojat väittivät taistelevansa laillisuuden puolesta, sillä kapinan pääsyy olivat linnaleiriin liittyneet laittomuudet.[34]

Nuijamiesten sotasuunnitelma

muokkaa
 
Kyrön kirkko, useiden nuijasodan käännekohtien tapahtumapaikka.

Joulukuun 1596 alussa kapinallisten leiriin Kyrön kirkolle saapui Hämeenkyrön talonpoikien lähetystö, joka pyysi pohjalaisia vapauttamaan myös Ylä-Satakunnan (suunnilleen nykyisen Pirkanmaan) linnaleiristä. Viimeistään tässä vaiheessa päätettiin tehdä sotaretki Flemingiä vastaan eteläiseen Suomeen. Sotilaina taitamattomat talonpojat voisivat lyödä Flemingin ammattiarmeijan vain valtaisalla ylivoimalla, joten pohjalaisten oli nostatettava maanlaajuinen rahvaankapina.[33] Kyseessä ei enää ollut satunnainen vastarinnan ryöpsähdys linnaleirijärjestelmää vastaan, vaan historiantutkija Mirkka Lappalaisen sanoin ”suhteellisen hyvässä asemassa olevien miesten johtama talonpoikaissota, jonka tavoitteena oli Turun ja Viipurin valtaaminen ja Flemingin hallinnon kaataminen”.[35][36][37]

Talonpoikien joukko jaettiin kolmeen osaan, jotka lähtivät Kyrön kirkolta joulukuun puolivälin aikoihin edetäkseen Etelä-Suomeen itsenäisesti eri reittejä. Ilkan ja Kontsaan komentaman pääarmeijan oli määrä marssia Parkanon kautta Ylä-Satakunnan Pirkkalaan. Poutun komentama pienempi parinsadan miehen joukko puolestaan etenisi länsirannikon Pohjanmaan rantatietä pitkin Ala-Satakuntaan. Pouttu oli johtanut pohjalaisten kamppailua linnaleiriä vastaan jo 20 vuotta, joten hänelle annettiin omasta vaatimuksestaan toisen ryhmän päällikkyys, vaikka hän oli jo vanhanpuoleinen mies. Martti Tuomaalan ja Pentti Pirin johtama pienehkö kolmas ryhmä lähti nostattamaan uutta kansannousua Rautalammille, josta saatavat miehet jaettaisiin edelleen kahtia toisen joukon edetessä Päijänteen länsirantaa myöten Pohjois-Hämeeseen ja toisen Päijänteen itäpuolitse Savoon ja Karjalaan. Kaikkien hyökkäyskiilojen lopullisena määränpäänä olisi Turku.[33] Sinne päästäkseen kapinallisten olisi ohitettava Suomen linnat.[38]

Edetessään kapinalliset talonpojat aikoivat ryöstää ja hävittää jokaisen aateliskartanon, ratsutilan ja knaappitalon ottaakseen takaisin linnaleirivuosien menetyksensä. Sen sijaan kuninkaankartanot ja kruununtilat päätettiin jättää rauhaan, sillä sotaretki kohdistui Flemingiin ja linnaleiristä hyötyneisiin suomalaisiin, ei Ruotsin kruunuun. Tarkoituksena oli säästää myös Kaarle-herttuan kannattajiksi tunnettujen aatelisten kartanot, sillä talonpojat elättelivät toivoa, että jotkut Flemingiä vastustaneet aateliset asettuisivat heidän puolelleen. Yksi Poutun komentaman ryhmän tehtävistä oli tavoittaa Ulvilassa Flemingin kilpailijana tunnettu Anolan kartanon isäntä ja arvostettu sotapäällikkö Akseli Kurki ja suostutella tai pakottaa tämä ryhtymään kapina-armeijan johtajaksi. Myös Olavinlinnan päällikön Gödik Fincken toivottiin asettuvan talonpoikien puolelle.[39] Keskiajan Euroopassa talonpoikien kapinaliikkeitä komensi usein joku mahtiaatelinen.[35] Propagandatarkoituksessa levitettiin myös perätöntä tietoa, että entinen laillinen kruununperijä, Eerik XIV:n poika Kustaa Eerikinpoika Vaasa tukisi kapinaa. Tämän vuoksi hävittämättä päätettiin jättää myös hänen äitinsä Kaarina Maununtyttären asuinpaikka Liuksialan kartano Kangasalla.[39]

Aseinaan talonpojilla oli muun muassa keihäitä, sotakirveitä, miekkoja, pertuskoja, hilpareita, tapparoita, varsijousia, hakapyssyjä ja karhunkaadossa käytettyjä lunttumusketteja. Tärkein ase oli kuitenkin ketjunuija eli koukku, joka oli näistä ainoana tarpeeksi järeä vahingoittamaan haarniskoitua vastustajaa. Se ei ollut tyypillinen talonpoikien ase, mutta käytössä aikansa sodankäynnissä. Käsiaseiden osalta talonpoikien aseistus siis veti vertoja vastassa olevalle armeijalle, mutta heiltä puuttui ratsuväki ja tykistö.[40] Talonpojat tai ainakin heidän johtajansa lienevät kuitenkin uskoneet voitonmahdollisuuksiinsa.[41] Toisen teorian mukaan he eivät tajunneet joutuvansa täysimittaiseen sotaan, vaan uskoivat voivansa joukkovoimallaan painostaa Flemingin myönnytyksiin ilman taistelua tai halusivat näytösluontoisesti osoittaa, ettei heillä enää ollut käytössään mitään muita keinoja, koska linnaleirin jatkuminen olisi joka tapauksessa ajanut heidät perikatoon.[42]

Kapinaa tukivat yleensä tavalliset talonpojat ja maakauppiaat, esivallalle uskollisina pysyivät ratsutilalliset ja virkamiehet.[43] Linnaleirin perintään oikeutetuista ratsutilallisista ja knaapeista Jaakko Ilkka oli ainoa, jonka tiedetään tukeneen kapinaa.[12] Joillain paikkakunnilla myös pappeja liittyi kapinallisiin.[44] Toisaalta myös Flemingin armeijan nihdit ja osa huoveista olivat taustaltaan talonpoikaistoa.[8] Sodan puhjettua Fleming myönsi yllättäen monelle eteläsuomalaiselle verovapauden saadakseen osan talonpoikaisväestöstä puolelleen.[31] Monet Suomen aateliset olivat tunteneet sääliä linnaleirin kohtuuttomasti rasittamia talonpoikia kohtaan ja arvostelleet Flemingin toimia, mutta kapinan puhjettua kaikki myötätunto katosi eikä kukaan aatelinen halunnut asettua maanpettureina ja murhaajina pidettyjen kapinallisten puolelle, varsinkin kun kartanoiden tuhoaminen teki sodasta erityisesti aatelia vastaan suunnatun kansannousun.[31]

Etelä- ja Keski-Pohjanmaan nuijamiehet lyödään

muokkaa

Ilkka kohtasi vastarintaa omien miestensä joukosta näiden saavuttua Jalasjärvelle, joka oli Pohjanmaan eteläisin pitäjä. Osa pohjalaisista ei ilmeisesti halunnut edetä maakunnan rajojen ulkopuolelle ja kieltäytyi tottelemasta johtajansa käskyjä. Ilkka palautti kurin joukkoihinsa teloittamalla kieltäytyjiä johtaneen Mauno Matinpoika Peltoniemen, joka oli ilmajokelainen ratsutilallinen ja Ilkan vanha kilpailija. Peltoniemi surmattiin hukuttamalla avantoon. Tämä nuijasodassa sittemmin useasti käytetty teloitustapa valittiin ilmeisesti siksi, että taikauskon vuoksi ei haluttu vuodattaa verta. Tyynnyttääkseen mielialoja Ilkka ja Kontsas vapauttivat 19. joulukuuta palveluksesta rammat ja vaivaiset, jotka saivat päälliköiden allekirjoittamien vapauskirjojen turvin palata koteihinsa.[45] Edetessään nuijamiesjoukko ryösteli järjestelmällisesti kartanoita sekä ratsu- ja knaappitiloja vieden kaiken irtisaatavan, ja ilmeisesti syyllistyi myös muutamiin murhiin. Maininta on säilynyt ainakin yhdestä Ruovedellä tehdystä surmatyöstä, jossa voudinmies hukutettiin avantoon. Vain yksi kruununtila ryöstettiin, ilmeisesti erehdyksessä.[46]

Fleming sai tiedon talonpoikien noususta viimeistään 17. joulukuuta. Hän suhtautui uhkaan vakavasti ja ryhtyi heti kokoaman joukkojaan.[47] Poutun johtamat nuijamiehet saivat ilmeisesti Lapväärtissä vangittua pienen nihtiosaston, jonka komentajaa, vänrikki Pekka Pietarinpoikaa pyydettiin liittymään kapinallisiin ja ryhtymään heidän päällikökseen, minkä hän teeskentelikin tekevänsä kunnes pakeni.[47][48] Nuijamiesten joukoista ensimmäisenä lyötiin juuri tämä länsirannikkoa pitkin edennyt ryhmä, joka saavutti Ulvilan joskus joulukuun 20. päivän aikoihin. Joukkoa johtanut Pouttu esitti Akseli Kurjelle vaatimuksen liittyä kapinaan joko ”hyvällä taikka pahalla”, mitä Kurjella ei ollut vähäisintäkään aikomusta tehdä. Kurki kukisti nuijamiehet noin 300 miestä käsittäneellä ratsulipustollaan Ulvilan taistelussa, josta ei ole säilynyt tarkempia tietoja. Pouttu vietiin vankina Turun linnaan. Kurki yhdisti 23. joulukuuta voimansa Flemingin pääarmeijaan, joka lähti samana päivänä Turusta kohti Pirkkalaa.[44]

 
Jaakko Ilkan pako, Joseph Alasen historiamaalaus 1900-luvun alusta.

Ilkan joukko onnistui 22. joulukuuta karkottamaan Hämeenkyrössä Hannu Laurinpojan 80 miehen jalkaväkiosaston. Joulupäivänä Ilkka perusti leirinsä Nokialle ja jäi sinne odottamaan vihollista. Joukkoon saatiin liittymään lisää miehiä ympäröivältä seudulta. Vielä 27. joulukuuta torjuttiin Hämeen linnasta tullut Iivar Tavastin ja Knut Kurjen komentama parinsadan huovin osasto, josta kaatui yhteenotossa yksi mies. Flemingin armeija saapui paikalle 30. tai 31. joulukuuta. Flemingillä oli 3 300 miestä, joista 1 200 huoveja, Ilkalla ehkä noin 2 500 miestä.[49]

Uudenvuodenyönä käydyssä Nokian taistelussa Fleming ensin pelotteli nuijamiehiä tykkitulella ja lähetti sen jälkeen näille tiedon, että hän lakkauttaisi toistaiseksi linnaleirin kannon ja että rivimiehet saisivat vapaasti poistua, jos he laskisivat aseensa ja luovuttaisivat päällikkönsä. Kumpikin lupaus saattoi olla pelkkä petollinen juoni, mutta nuijamiesten leiri joka tapauksessa ajautui hajaannukseen osan halutessa tarttua tarjoukseen. Viholliselle luovuttamista pelännyt Ilkka pakeni yksinään ratsulla yön selkään, minkä jälkeen alkoi yleinen pako. Koko yön ajan Flemingin ratsuväki jahtasi ja surmasi armotta sekasortoisesti pakenevia nuijamiehiä Nokialta pohjoiseen johtavalla maantiellä. Ilmeisesti ainakin 500 miestä surmattiin.[49]

Pohjanmaan talonpoikien kapinaa vastustanut oppositio päätti Nokian tappion jälkeen tehdä Flemingille palveluksen ottamalla kiinni nuijamiesten päälliköt näiden palatessa kotiseudulleen. Perimätiedon mukaan Ilkan ottivat kiinni Ilmajoen Kuhnalassa hänen ”naapurinsa”. Asialla oli mahdollisesti Ilkan surmauttaman Mauno Peltoniemen suku. Fleming lähetti tammikuun alkupuolella Etelä-Pohjanmaalle kapinajohtajien perään vouti Abraham Melkiorinpojan johtaman rankaisuretkikunnan. Useimmat jäivät kiinni, mutta Tuomaala ja Perttu Palo onnistuivat välttämään vangitsemisen.[50]

 
Nuijasodan päälliköiden mestauksen muistomerkki Kyrön kirkolla.

Fleming käski lähettämään vangitut päälliköt kuulusteltavikseen, mutta hänen kirjeensä ei tavoittanut Abraham Melkiorinpoikaa ajoissa. Kuultuaan pohjoisessa nousseesta uudesta kapina-aallosta tämä nimittäin päätti pikimmiten teloittaa vangitut johtajat. Ilkka, Kontsas, Piri, Keski-Pohjanmaan kapinallisia johtaneet Mauno Vitikka ja Olli Ollinpoika sekä joitain muita teloitettiin mestaamalla Kyrön kirkon edustalla sijaitsevassa Kontsaansaaressa tammikuun lopulla 1597. Ruumiit ja niiden irrotetut päät ja oikeat kädet asetettiin nähtäville teilipyöriin kunkin teloitetun kotipitäjään varoituksena muille.[50]

Pohjois-Hämeen nuijasota

muokkaa

Tuomaalan johtama nuijamiesten kolmas osasto onnistui suunnitellusti lietsomaan Rautalammilla kansannousun esittelemällä Hannu Fordellin ja Hannu Hannunpojan nimissä kirjoitettua kirjettä, jonka mukaan itse Kaarle-herttua olisi määrännyt liikekannallepanon ja luvannut siihen osallistuville verovapauden viideksi vuodeksi. Tuomaalan johtamat pohjalaiset palasivat Ilkan pääarmeijan luo pohjoishämäläisten huolehtiessa jatkosta itse. Rautalammin kapina laajeni nopeasti Laukaaseen, Kuhmoisiin ja Sysmään.[44] Sysmässä lyötiin hajalle pieni sotilasosasto. Rautalammin joukko jakautui suunnitellusti kahtia ja lähti kulkemaan etelään molemmin puolin Päijännettä. Päijänteen länsirantaa Hämeeseen edennyt joukko hävitti vastaantulevat kartanot. Pientä sotilasosastoa johtanut kihlakunnanvouti Antti Tordinpoika onnistui vangitsemaan Sysmässä ja Kuhmoisissa joitain kapinallisryhmiä, mutta joutui väistymään pääjoukon tieltä.[51]

 
Nyystölän taistelun muistomerkki Padasjoella.

Pohjois-Hämeen nuijamiesten joukko eteni 7. tammikuuta mennessä Asikkalan pitäjän Kurhilaan ja Viitailaan saakka. Mitä etelämmäs tultiin, sitä vähemmän paikalliset asukkaat osoittivat halua liittyä kapinaan, joten ajatuksesta jatkaa marssia Uudellemaalle luovuttiin. Kuultuaan Nokian taistelusta joukko perääntyi Padasjoelle ja asettui Nyystölän kylään odottamaan vihollisen kohtaamista. Fleming toi pääarmeijansa Pirkkalasta Hollolaan, mutta lähetti Padasjoelle vain Iivar Tavastin komentaman ratsulipuston sekä muutamia Akseli Kurjen huoveja. Tammikuun 14. päivän tienoilla käydyssä Nyystölän taistelussa Tavast turvautui petolliseen juoneen, kun ei useasta yrityksestä huolimatta onnistunut rynnäköllä valtaamaan nuijamiesten varustusta. Nuijamiehet houkuteltiin antautumaan lupauksella heidän henkensä säästämisestä, mutta kun nelisensataa talonpoikaa käsittänyt joukko oli laskenut aseensa, määräsi Tavast kaikki surmattaviksi. Henkiin jätettiin vain yksi, joka oli ammatiltaan pappi. Tavastin tekoa pidettiin niin julmana ja häpeällisenä, että tieto siitä järkytti monia Suomen aatelisiakin.[51]

Savon nuijasota

muokkaa

Rautalammilta ja Sysmästä lähteneet miehet onnistuivat tammikuun ensipäivinä nostattamaan kapinan myös Etelä-Savossa.[38] Savon kapinalliset muodostivat useita hajanaisia ja pienehköjä ryhmiä ilman selkeää sotilaallista tavoitetta.[52] Joroisiin kokoontunutta suurinta joukkoa johtivat rautalammilaiset sekä Esko Uttermark. Toinen, noin 300 miestä käsittänyt joukko alkoi 3. tammikuuta kerääntyä Suur-Savon kirkon luo ja sulki Etelä-Suomesta tulevan maantien hieman etelämpänä. Myös Pohjois-Savossa kokoontui talonpoikia. Länsi-Suomen tavoin ratsutiloja ryöstettiin ja muutamia miehiä surmattiin.[38]

Savon puolustuksesta vastannut Olavinlinnan päällikkö Gödik Fincke yritti aluksi värvätä Savon talonpoikia tuekseen, mutta vapaaehtoisia nostomiehiä saatiin vain 150. Fincke arvioi olevansa alakynnessä ja kutsui apuvoimia Käkisalmen ja Viipurin linnoista.[38] Koska talonpoikien ei ollut mahdollista vallata Olavinlinnaa, Joroisten leiristä tuotiin 12. tammikuuta Finckelle kirje, jossa häntä pyydettiin liittymään kapinaan. Fincke oli pysytellyt ulkopuolisena valtataistelussa eikä tiennyt vielä tarpeeksi muun Suomen tilanteesta, joten hän päätti pelata aikaa vangitsemalla viestintuojat. Saatuaan seuraavana päivänä Viipurista tiedon Flemingin voitosta Nokialla Fincke kertoman mukaan määräsi katkomaan talonpoikien läheteiltä kädet ja lähetti sitten nämä takaisin.[38][31]

Käkisalmen linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast lähetti 7. tammikuuta Savoon apujoukkoina Pietari Paavalinpoika Juustenin komentaman ratsuväkiosaston ja Ambrosius Heikinpojan komentaman jalkaväkiosaston, yhteensä noin 300 miestä. Viipurin kautta kiertäneet joukot yhdistyivät Viipurin linnanpäällikkö Matti Laurinpoika Kruusin lähettämään toiseen apujoukkoon, jota komensi Martti Klaunpoika. Fincke jäi itse Olavinlinnaan, mutta lähetti 13. tammikuuta linnasta alipäällikkönsä Hannu von Oldenburgin komentaman ratsuväen kukistamaan nuijamiehiä. Savon ensimmäinen taistelu käytiin samana iltana Rantasalmen Putkilahdella, jossa von Oldenburgin ratsuväki löi ja surmasi 45 taisteluun varautumatonta talonpoikaa. Seuraavana aamuna samaan retkikuntaan kuulunut Simo Olavinpojan osasto surmasi Juvan Härkälässä 67 miestä. Tieto näistä tapahtumista lannisti etelään matkalla olleet Tavisalmen (Pohjois-Savon) kapinalliset, jotka hajaantuivat ja palasivat koteihinsa. Juustenin komentamat apujoukot kohtasivat von Oldenburgin ratsuväen 15. tammikuuta, ja ne lähtivät yhdessä puhdistamaan loppua Etelä-Savoa.[38]

Juvalla oli useita yhteenottoja. Koikkalassa noin 60 nuijamiestä oli linnoittautunut Leskelän taloon ja torjui 16. tammikuuta Juustenin ja Martti Klaunpojan hyökkäyksen niin tehokkaasti, että nämä vetäytyivät odottamaan apujoukkoja. Illalla 19. tammikuuta Juusten tarjosi Koikkalan nuijamiehille antautumissopimusta sillä ehdolla, että nämä maksaisivat maksamattomat veronsa Käkisalmeen. Seuraavana aamuna petosta pelänneet nuijamiehet olivat kuitenkin paenneet. Kohdatessaan 21. tammikuuta seuraavan vastarintapesäkkeen Remojärvellä Juusten ei tarjonnut enää armoa: kun nuijamiesten miehittämä talo osoittautui vaikeaksi vallata, se sytytettiin tuleen ja kaikki palavasta rakennuksesta ulos antautuakseen pyrkineet surmattiin armotta. Samaan aikaan von Oldenburg ja Ambrosius Heikinpoika etsivät toista nuijamiesjoukkoa Joroisten Paajalasta, mutta eivät onnistuneet löytämään Esko Uttermarkia tai tämän miehiä. Savon nuijasota päättyi 23. tammikuuta käytyyn Suur-Savon taisteluun, jossa noin 250 nuijamiestä piiritettiin Suur-Savon pappilaan. Juusten uhkasi jälleen sytyttää rakennuksen tuleen, mutta lupasi säästää antautuneiden hengen. Lupaus osoittautui yhtä petolliseksi kuin Tavastin lupaus Nyystölässä: kaikki nuijamiehet antautuivat ja kaikki surmattiin välittömästi Juustenin käskystä.[53]

Sodan toinen vaihe, Pohjois-Pohjanmaan nousu

muokkaa

Uusi kapina syttyy

muokkaa

Alkuperäisen kapinan tultua jo tukahdutetuksi nousi Pohjois-Pohjanmaalta toinen kapina-aalto. Pohjois-Pohjanmaa oli ollut sivussa kapinan ensimmäisestä vaiheesta, sillä linnaleiri ei ollut siellä käytössä eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Pohjois-Pohjanmaa oli myös vaurasta seutua ja se oli kärsinyt sodan aiheuttamista taloudellisista rasituksista muuta Suomea vähemmän, poikkeuksena vihollisen iskut.[54][55] Pohjoispohjalaiset olivat parina edellisenä vuotena osallistuneet eteläpohjalaisten valituskirjelmiin, mutta eivät kovin aktiivisesti.[55]

Tammikuun 1597 alkupuolella maakuntaan saapui Ruotsista Kaarle-herttuan kilpailevaksi Pohjanmaan voudiksi nimittämä Israel Laurinpoika, joka aloitti välittömästi poliittisen kiihotuksen ja alkoi vihjailla Flemingin aikovan ulottaa linnaleirin myös Pohjois-Pohjanmaalle. Hän kutsui ensitöikseen Pietarsaareen maakuntakokouksen, jossa päätettiin lopettaa kokonaan linnaleirin maksaminen sekä lähettää joka talosta yksi mies kuukauden muonan kanssa puolustamaan maakunnan etelärajaa.[54][55] Pohjoispohjalaisten kapinahenki oli ilmeisesti noussut jo ennen Israel Laurinpojan saapumista ja hänestä riippumatta, sillä sitä lietsottiin myös Etelä-Pohjanmaalta.[55] Ilkan ja muiden nuijapäälliköiden teloituksen oli tarkoitus lannistaa pelolla Pohjanmaan talonpojat, mutta vaikutus oli päinvastainen. Kun Abraham Melkiorinpoika ja Eerik Olavinpoika vaativat eteläpohjalaisilta uutta uskollisuudenvalaa, Lapuan, Ilmajoen ja Kyrön pitäjien asukkaat kieltäytyivät antamasta sitä.[50] Etelä-Pohjanmaalta ja Savosta tuli Pohjois-Pohjanmaalle talonpoikia pyytämään apua Flemingin vastaiseen taisteluun. Pohjois-Pohjanmaan talonpoikien johtajiksi tulivat liminkalainen Hannu Krankka, jolla oli kokemusta sodasta nostomiehenä, ja Etelä-Pohjanmaalta paennut Perttu Palo, joka oli ollut mukana Ilkan retkellä.[54][50] Kotiseutuaan venäläisiltä useasti puolustaneet pohjoispohjalaiset olivat kokeneempia ja paremmin aseistautuneita kuin muun Suomen nuijamiehet.[55]

Kaarle-herttuan on väitetty määränneen Israel Laurinpojan johtamaan Pohjanmaan talonpoikien vastarintaa linnaleiriä vastaan,[55] mutta toisen näkemyksen mukaan Israel Laurinpoika toimi oma-aloitteisesti ilman Kaarlen valtuutusta maineen ja kunnian toivossa.[54] Saatuaan tietää Suomen tapahtumista Kaarle-herttua lähetti 12. helmikuuta Pohjanmaalle Hannu Hannunpojan ja hovijunkkari Paavo (Påvel) Ludlowin, joiden tuli estää uusi yhteenotto tai suojella talonpoikia, jos sitä ei voisi estää.[55] Krankka väitti sodan jälkeisissä kuulusteluissa Ludlowin esitelleen Kaarle-herttuan painettuja ”mandaatteja” eli kapinamääräyksiä ja kertoneen herttuan lähettävän Ruotsista suuria apujoukkoja. Krankka lienee kuitenkin vain valehdellut vierittääkseen vastuun pois omilta niskoiltaan. Toisen tiedon mukaan Ludlow oli Suomessa vain tapaamassa sukulaisiaan ja talonpojat vangitsivat hänet luullessaan hänen olleen matkalla Flemingin luo.[54] Krankka väitti myös Israel Laurinpojan uhanneen vastaan hangoittelevia teloituksilla.[54][55]

Kokkolan tapahtumat

muokkaa

Saatuaan tiedon Pietarsaaren maakuntakokouksen päätöksistä Abraham Melkiorinpoika päätti tukahduttaa uuden kapinaliikehdinnän heti alkuunsa ja lähti tammikuun lopussa pohjoiseen mukanaan Pekka Pietarinpojan komentamat noin 40 nihtiä Pohjanmaan jalkaväkilippukunnasta. Abraham Melkiorinpoika lähetti edeltä kapinallisille varoituskirjeen, jossa heitä uhattiin rangaistuksella mikäli he eivät heti luopuisi hankkeestaan. Samaan aikaan noin tuhat Pohjois-Pohjanmaalta koottua miestä lähti Krankan johdolla marssimaan etelään. Israel Laurinpoika määräsi kilpailevan voudin toimitettavaksi käsiinsä, mutta jäi itse turvaan pohjoiseen. Talonpojat leiriytyivät Kokkolan kirkolle, missä Krankka sai käsiinsä Abraham Melkiorinpojan kirjeen. Lietsoakseen lisää kapinahenkeä Krankka ja muut päälliköt lukivat kirjeen ääneen talonpojille vääristeltynä versiona, jonka mukaan vouti olisi tuomassa Pohjanmaalle 600 sotilasta perimään linnaleirimaksuja. Tiedosta kiihtyneenä talonpojat surmasivat kirjeentuojat – kaksi nihtiä ja voudin apulaisen – hukuttamalla nämä avantoon.[55][54]

Krankka, Palo ja Sven Olavinpoika järjestivät Abraham Melkiorinpojan saattueelle onnistuneen väijytyksen Tarharannassa lähellä Kokkolan kirkkoa. Tarharannan kahakassa tien varteen kätkeytyneet nuijamiehet surmasivat yllätyshyökkäyksellä 22 nihtiä muiden paetessa tai tekeytyessä kuolleiksi. Abraham Melkiorinpoika pääsi aluksi pakoon, mutta hänet saatiin seuraavana päivänä kiinni Kruununkylässä ja lähetettiin vankina Ruotsiin Kaarle-herttuan kannattajien käsiin.[55][54] Keskipohjalaiset olivat jo liittyneet kapinaan, joka nyt levisi myös Etelä-Pohjanmaalle. Eerik Olavinpoika ja muut Flemingille uskolliset miehet pakenivat helmikuun alussa uudelleen Etelä-Pohjanmaalta. Lapväärtissä miehistä ja naisista koostunut kansanjoukko surmasi joukon vangiksi saatuja huoveja työntämällä heidät seipäin ja kangin jään alle avantoon.[56]

Sodan viimeiset vaiheet Etelä-Pohjanmaalla

muokkaa

Israel Laurinpoika marssitti nuijamiehet sotaleiriin Kyrön kirkolle.[56][54] Tällä kertaa tarkoituksena ei kuitenkaan ollut Etelä-Suomeen eteneminen, vaan pelkästään Pohjanmaan puolustaminen linnaleiriin pyrkiviltä sotilailta. Etelä-Pohjanmaalta värvättiin lisää miehiä, ilmeisesti ei kuitenkaan kaikkia asekuntoisia vaan yksi mies joka talosta. Pohjanmaan ruotsinkielisten pitäjien suhtautuminen uuteen kapinaan oli epävarma, ja Flemingin käskystä hänen virkamiehensä julkaisivat 16. helmikuuta Noormarkussa päivätyn julistuksen, jossa Mustasaaren ja Närpiön talonpoikia vaadittiin kokoontumaan ja liittymään Flemingin armeijaan. Pieni määrä näiden pitäjien asukkaita noudatti määräystä samalla kun Vöyrin ruotsinkieliset ja osa Kokkolan ja Pietarsaaren ruotsinkielisistä liittyivät kapinallisiin. Pääosa ruotsinkielisistä pitäjistä ei asettunut kummallekaan puolelle.[56]

Fleming lähti armeijoineen Pirkkalasta kohti Pohjanmaata 18. helmikuuta. Hänellä oli kolme lipustoa ratsuväkeä eli noin 1 500 miestä. Nuijamiehiä lienee ollut Kyrön leirissä noin 3 000. Se oli koko nuijasodan kapinallisjoukoista suurin, kokenein ja kurinalaisin. Käytössä oli myös muutamia tykkejä, jotka Israel Laurinpoika oli tuonut Oulun linnasta.[56] Innostaakseen talonpoikia hän väitti Ruotsista olevan tulossa 9 000 miestä kapinallisten avuksi.[54] Kun nuijamiesten leiriin 23. helmikuuta saapui tieto, että Flemingin armeija oli edennyt Kurikkaan, piti Israel Laurinpoika joukoilleen viimeisen kannustuspuheen, minkä jälkeen hän pakeni itse pohjoiseen kohti Torniota väittäen liittyvänsä taisteluun myöhemmin apujoukkojen kanssa.[57][54] Tämän jälkeen sotajoukon johto jäi Krankalle.[57]

Nuijamiehet luulivat Flemingin leirin olevan todellista lähempänä Ilmajoella, päättivät käyttää yllätyshyökkäystä ja marssivat 23.–24. helmikuuta välisenä yönä Kyrönjoen vartta Ilmajoelle ja edelleen Kurikkaan. Saavuttaessaan vihollisen nuijamiehet olivat pitkästä marssista uupuneita ja aamu oli jo koittanut, joten yllätys epäonnistui, mutta hyökkäykseen käytiin silti. Seuraavana päivänä Kurikan ja Ilmajoen välimaastossa käyty Santavuoren taistelu oli nuijasodan viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Torjuttuaan hyökkäyksen Fleming antoi kuuluttaa nuijamiehille viimeisen antautumiskehotuksen, jolloin ruotsinkielisten pitäjien nuijamiehet pettivät toverinsa ja siirtyivät Flemingin armeijan puolelle. Muu joukko vastasi kehotukseen avaamalla tulen kahdella tykillä. Pitkän ja verisen taistelun jälkeen Fleming sai nuijamiehet piiritettyä, jolloin 500 elossa ollutta antautuivat. Tällä kertaa antautuneiden henki säästettiin. Joukossa olivat myös Krankka ja Palo. Taistelussa lienee kuollut vähintään tuhat miestä.[57]

Sodan jälkeiset tapahtumat ja seuraukset

muokkaa

Tappiot

muokkaa

Aikalaisarviot nuijasodan uhrien määrästä vaihtelivat 1 500:stä 11 000:een. Viime aikojen tutkimuksissa on päädytty lukuun 2 500 − 3 000. Uhrit olivat lähinnä nuijamiehiä.[1][2][3] Flemingin sotilaita kaatui koko sodassa ehkä noin 50.[58] Silloiseen Suomen väkilukuun suhteutettuina kuolleiden määrät olivat valtavia. Pohjanmaalla jopa noin 10 % koko väestöstä kuoli. Nuijasodan jälkeen Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä ja Savossa puolet taloista oli autioina.[8]

Kapinaseutujen ryöstely

muokkaa

Jo kootessaan armeijaansa Fleming oli houkutellut miehiä lupauksilla ryöstösaaliista.[59] Kapinaan nousseiden alueiden vapaata ryöstelyä käytettiin samanaikaisesti rangaistuksena, kostona ja sotilaiden palkitsemiseen. Heti Nokian taistelun jälkeen Flemingin huovit saivat vapaasti ryöstellä kaikkia Ylä-Satakunnan taloja, joiden miesväki oli osallistunut kapinaan, sekä terrorisoida niiden asukkaita. Jotkut huovit julistivat taisteluissa kuolleiden nuijamiesten tiloja pysyväksi omaisuudekseen. Nyystölän taistelun jälkeen Fleming määräsi koko Sysmän pitäjän ”hävitettäväksi” eli vapaasti ryösteltäväksi, koska siellä oli tuettu hyvin innokkaasti kapinaa.[46] Silmitön ryöstely, raiskaaminen ja murhaaminen toistui kahta kauheampana Savossa ja jatkui siellä jopa kuukausia.[60] Etelä-Pohjanmaan vuoro koitti Santavuoren taistelun jälkeen. Kapinan aiheuttamien vahinkojen ”korvauksiksi” väitetyt ryöstöretket ulottuivat pohjoisessa Pietarsaareen saakka.[61]

Kurinpalautus ja Flemingin kuolema

muokkaa

Santavuoren taistelun jälkeen Fleming vei armeijansa ja vangiksi otetut nuijamiehet Kyrön kirkonkylään, jossa joitain vankeja mahdollisesti teloitettiin tai ruoskittiin. Fleming järjesti Kyrön pappilassa suuren kurinpalautustapahtuman, johon määrättiin saapumaan jokaisesta Pohjanmaan pitäjästä kirkkoherra ja kymmenen talonpoikaa. Ensin Fleming läksytti pappeja, minkä jälkeen hän nöyryytti talonpoikia ja lopuksi pieksi heitä huoviensa kanssa. Hänen kerrotaan pakottaneen kaksi talonpoikaa järsimään hampaillaan talon takkamuuria, koska kapinalliset olivat kuulemma uhanneet hävittää Turun linnan. Eräs toinen pakotettiin syömään ”sakramenttina” kirje, jota hän pitäjänsä nimissä yritti ojentaa. Seuraavana päivänä Fleming ilmoitti laskevansa vapaaksi kaikki vangit paitsi 17 tärkeintä johtajaa, jotka vietiin Turun linnaan. Jälkimmäisessä joukossa olivat Krankka, Palo ja Tuomaala. Lopuksi pohjalaiset pakotettiin antamaan uskollisuudenvala kuningas Sigismundille. Maaliskuun alussa Fleming palasi armeijoineen Turkuun.[62][63] Vangitut johtajat yritettiin myöhemmin turhaan saada tunnustamaan, että he olisivat toimineet Kaarle-herttuan yllyttäminä ja aikoneet surmata Suomen kaikki aateliset.[64]

Fleming lienee pidättäytynyt suurista joukkoteloituksista, koska hänen piti rauhoittaa Suomi nopeasti. Nuijasodan puhkeaminen oli ollut hänelle arvovaltatappio, tuhansien talonpoikien kuolema uhkasi romahduttaa verotulot ja vaarantaa siten armeijan ylläpidon, ja lisäksi uusi uhka nousi Ruotsista.[63] Kaarle-herttua oli kutsunut Arbogaan koolle 18. helmikuuta 1597 uudet valtiopäivät, joilla nuijasota ja Flemingin hirmuteot saivat runsaasti huomiota. Suomen tapahtumista todisti valtiopäivillä Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka korosti Flemingin syyllisyyttä. Myös vangittua Abraham Melkiorinpoikaa kuulusteltiin valtiopäivien edessä. Varsinkin alemmat säädyt olivat kuohuksissa. Valtiopäivät eivät antaneet Kaarlelle suoraa lupaa hyökätä Suomeen, mutta ne määräsivät Söderköpingin päätökset saatettavaksi voimaan koko maassa. Sota oli vääjäämätön, ja Flemingille tuli kiire varustaa armeijansa ja laivastonsa. Ollessaan matkalla Siuntiosta Pikkalan kartanostaan Turkuun hän sai yllättäen sairauskohtauksen ja kuoli 13. huhtikuuta vastaisena yönä Pohjan kirkon lähellä. Flemingin yllättävää kuolemaa väitettiin hänen vihollistensa järjestämäksi myrkytykseksi, noituudeksi tai Jumalan kostoksi siitä, että hän oli Kyrössä pilkannut sakramenttia.[65][63]

Vaikka Suomen aateli ja sotilaskomentajat olivat olleet haluttomia tukemaan kapinallisia talonpoikia, useat heistä tunsivat jälkeenpäinkin sääliä näitä kohtaan. Tämä ilmenee muun muassa Gödik Fincken ja Matti Laurinpoika Kruusin kirjeistä.[66]

Muuta myöhemmin tapahtunutta

muokkaa
 
Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista (1878). Albert Edelfeltin historiamaalaus kuvaa Turun linnan valtauksen jälkeistä tapahtumaa syksyllä 1597.

Suomen nuijasota jäi eräänlaiseksi Ruotsin valtataistelun sivunäytökseksi, joka teki Sigismundin kannattajat Suomessa haavoittuvammiksi.[67] Jo keväällä 1597 Pohjois-Pohjanmaa päätyi uudelleen Kaarle-herttuan kannattajien käsiin, kun Ruotsista saapunut Hannu Hannunpoika karkotti Flemingin miehet sieltä.[68][69] Kesällä 1597 kokoontuneet herrainpäivät antoivat viimein Kaarlelle luvan hyökätä Suomeen.[70] Vallattuaan Turun linnan syyskuussa 1597 Kaarle vapautti siellä vankeina olleet nuijasodan kapinapäälliköt. Pentti Pouttu oli tosin ehtinyt kuolla vankityrmässä aiemmin samana vuonna, kertoman mukaan ”syöpäläisten kiusattua hänet hengiltä”.[64]

Kaarle-herttua voitti lopulta valtataistelun ja julisti itsensä kuninkaaksi. Useat nuijasodan henkilöt joutuivat hänen teloittamikseen, koska he olivat tukeneet Sigismundia. Abraham Melkiorinpoika teloitettiin Tukholmassa keväällä 1598, Hannu von Oldenburg Helsingissä syyskuussa 1599, Iivar ja Arvid Tavast Viipurin verilöylyssä syyskuussa 1599 sekä Hämeen linnan päällikkö Sten Fincke Turun verilöylyssä marraskuussa 1599. Akseli Kurki sai myös Turussa kuolemantuomion, mutta hänet armahdettiin.[71] Samoin Pietari Paavalinpoika Juusten vältti hänelle Viipurissa lokakuussa 1599 langetetun kuolemantuomion.[72]

Sekä nuijamiesten että huovien sodan yhteydessä suorittamia ryöstöjä selviteltiin eri paikkakuntien käräjillä monta vuotta sodan jälkeen.[46] Pohjanmaalla järjestettiin vuonna 1600 suuri tutkinta kaikista molempien osapuolten suorittamista ryöstöistä, ja määrättiin hyvityksiä.[73]

Nuijasodan tärkeimmät yhteenotot

muokkaa

Puutteellisen osaamisensa ja aseistuksensa sekä heikon organisaationsa vuoksi nuijamiehet hävisivät auttamatta kaikki sodan suuremmat taistelut. He onnistuivat voittamaan vain pieniä tunnustelevia yhteenottoja, kuten Nokian taistelua edeltänyt Kalmaanmäen kahakka 27. joulukuuta, sekä väijytyksellä tehtyjä hyökkäyksiä, kuten Tarharannan kahakka.[52]

Nuijasodan tutkimus ja selitykset

muokkaa

Nuijasodasta on säilynyt aikalaiskuvauksia, kuten Ljungo Tuomaanpojan ja Hannu Krankan kertomukset. Kiinnostus nuijasotaan heräsi uudestaan 1800-luvulla, jolloin suomalaiset historioitsijat tekivät siitä suuren kansallisen myytin.[76] Kansallismielisessä historiankirjoituksessa nuijasota esitettiin usein suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan.[4] Toisaalta varsinkin monet 1900-luvun alkupuolen historioitsijat pyrkivät kuvaamaan samanaikaisesti sekä nuijamiehet että Klaus Flemingin suomalaisten vapaus- tai itsenäisyyspyrkimysten edustajina ja siten kansallissankareina.[77]

Edvard Grönblad julkaisi 1800-luvun puolivälissä suuren määrän nuijasotaan liittyvää lähdemateriaalia moniosaisessa teoksessaan Handlingar rörande klubbekriget, joka on edelleen tärkeä lähdejulkaisu.[76] Ensimmäisiä nuijasotaa koskevia tutkimuksia oli Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen vuosina 1857–1859 valmistunut väitöskirja, jonka pohjalta hän julkaisi vuonna 1877 teoksen Nuijasota, sen syyt ja tapaukset. Hän esitti, että kapinoivat talonpojat taistelivat perinteisestä talonpoikaisvapaudestaan.[78][76] Fennomaanit hyväksyivät Yrjö-Koskisen tulkinnan, svekomaanit arvostelivat sitä.[79]

Nuijasotaa 1930- ja 1940-luvun tutkimuksissaan sivunnut Pentti Renvall näki asian käänteisestä kansallismielisestä näkökulmasta: nuijasota oli kehittymättömän väestönosan harmittava hyökkäys puoli-itsenäistä ”Suomen valtiota” vastaan. Tämän psykologisen tulkinnan mukaan Pohjois- ja Itä-Suomen kapinalliset talonpojat olivat väsyneitä sotaan ja henkisesti alikehittyneitä suhteessa Etelä-Suomen talonpoikiin, ja siksi alttiita Kaarle-herttuan yllytykselle. Renvallin teorian kyseenalaisti hänen aikalaisistaan muun muassa Armas Luukko, mutta se säilyi pääosin vallitsevana historiantulkintana 1970-luvulle saakka.[78][76] Heikki Ylikangas julkaisi vuonna 1977 teoksen Nuijasota, joka oli Yrjö-Koskisen väitöskirjan ohella vasta toinen aiheeseen keskittynyt laaja erillistutkimus. Ylikangas kumosi teoksessaan Renvallin teoriat. Ylikankaan mukaan kapinan syyt löytyvät kasvaneesta säätyjen vastakkainasettelusta, joka johtui aatelin kasvusta ja talonpoikien köyhtymisestä.[78]

Nykytutkijat korostavat psykologisoivien näkemysten sijaan sodan yhteiskunnallista taustaa. Tutkijoista muun muassa Yrjö-Koskinen, Luukko, Ylikangas sekä 1930-luvulla ruotsiksi kirjoittaneet Hugo Sommarström ja Eric Anthoni ovat kaikki pitäneet talonpoikien vihaamaa linnaleirirasitusta tärkeimpänä yksittäisenä syynä nuijasodan puhkeamiseen.[76] Anneli Mäkelä-Alitalon mukaan linnaleirin kustannukset olisi vähennetty vuotuisesta verotuksesta, jolloin se ei olisi lisännyt talonpoikien taloudellisia rasituksia, kun taas verotusta tutkinut Eljas Orrman on pitänyt sitä pääsyynä Suomen maaseudun kurjistumiseen 1500-luvulla. Toisen maailmansodan alla oman tutkimuksensa tehnyt Renvall vähätteli linnaleirin merkitystä ja piti sitä maanpuolustukseen liittyneenä välttämättömyytenä, Ylikankaan mukaan se oli pelkkä tekosyy sotilaiden harjoittamalle säälimättömälle ryöstelylle maaseudulla.[80] Ylikankaan mukaan Renvallin tulkinnat olivat pitkään suosittuja, koska 1930-luvulla tutkijoiden mielipiteet vuoden 1918 Suomen sisällissodasta heijastuivat nuijasotaan, ja huomio siirrettiin siksi taloudellisista ja yhteiskunnallisista taustavaikuttimista ulkopuoliseen kiihotukseen ja alempien kansanluokkien henkiseen kehittymättömyyteen.[81]

Kimmo Katajalan mukaan nuijasota oli tavallaan Suomen viimeinen myöhäiskeskiaikainen talonpoikaiskapina, jossa vallantavoittelija (Kaarle-herttua) etsi tukea talonpoikien sotilaallisesta voimasta ja talonpojat vastaavasti tukivat heille mieluisaa ehdokasta valtaistuimelle. Näin se liittyisi samaan perinteeseen kuin Engelbrektin kapina ja Kustaa Vaasan vapaussota Ruotsissa.[78][76] Katajalan mukaan nuijasota oli Suomessa keskiajalla ja uuden ajan alussa puhjenneista talonpoikien kapinoista ainoa, joka mittakaavaltaan on verrattavissa Euroopan suuriin talonpoikaiskapinoihin.[82] Euroopassa oli keskiajalla ja uudella ajalla lukemattomia talonpoikaiskapinoita, ja tiheimmillään niitä on arvioitu olleen juuri 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Useimmissa Euroopan maissa kapinointi tosin liittyi maaorjuuteen ja feodalismiin, joita Suomessa ei ollut.[83] Jouko Vahtolan sanoin nuijasota oli Suomen talonpoikien viimeinen yritys ”vapautua kansallisvaltion kuormasta ja saada takaisin vanha keskiaikainen vapaus ja vauraus – eräänlainen keskiajan lopputaistelu”.[8]

Kapinan alkaminen juuri Etelä-Pohjanmaalta on selitetty maakunnan erityispiirteillä. Kauppaa meren yli Ruotsiin käynyt Pohjanmaa oli vielä 1500-luvulla vaurasta maaseutua, jossa ei ollut aateliskartanoita eikä kaupunkeja eikä siten talonpoikaistosta selvästi eriytynyttä yläluokkaa, ja jonka yhteydet Etelä-Suomeen olivat perinteisesti olleet löyhät. Pitkä viha ja linnaleiri toivat sinne aatelisten, virkamiesten ja sotilaiden muodostaman riistävän yläluokan pääosin uutena ilmiönä, joka ei ilahduttanut talonpoikaisväestöä.[18] Pohjanmaan etäinen sijainti ja suurten linnojen puuttuminen myös mahdollisti suuren kapinan nostattamisen ennen Flemingin armeijan väliintuloa.[4] Yhdysvaltalainen tutkija John P. Maarbjerg esitti vuonna 1992, että kapina syttyi Etelä-Pohjanmaalla siksi, että se oli eniten riippuvainen kaupasta ja tuonnista ja aikakauden hintakehitys oli ollut epäedullinen pohjalaisille tuottajille. Tämän vuoksi perinteiset talonpoikaisjohtajat ja köyhemmät talonpojat yhdistivät voimansa ja ryhtyivät kapinoimaan.[84][78]

Muistaminen

muokkaa

Suomessa nuijasotaa on käytetty 1800-luvun lopulta alkaen talonpoikaisen kansallishengen luomiseen. Kapinapäällikkö Jaakko Ilkan mukaan nimettiin Etelä-Pohjanmaan maakuntalehti Ilkka, ja hänestä on tehty ooppera Jaakko Ilkka.[76] Nuijasodan innoittamia kirjallisia teoksia ovat muun muassa J. J. Wecksellin näytelmä Daniel Hjort (1862), Fredrika Runebergin historiallinen romaani Sigrid Liljeholm (1862), Kaarlo Kramsun nuijasotarunot kuten ”Ilkka”, Jalmari Finnen kaksiosainen romaani Nuijasota (1913, 1945) ja Artturi Leinosen romaani Maakunnan sinetti (1930).[85]

Useille nuijasodan taistelu- ja tapahtumapaikoille pystytettiin muistomerkkejä varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla. Ilmajoelle pystytettiin vuonna 1925 kaksikin muistomerkkiä, niin sanottu Ilkan patsas sekä Santavuoren taistelun muistomerkki. Omat muistomerkkinsä saivat myös Nokian (1933), Nyystölän (1936) ja Suur-Savon taistelupaikat (1939).[86] 2000-luvulla on pystytetty lisää muistomerkkejä, muun muassa vuonna 2005 Hannu Krankan näköispatsas Liminkaan.[87]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Katajala, Kimmo: Suomalainen kapina: Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150–1800). (Historiallisia tutkimuksia 212) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-306-5
  • Lappalainen, Mirkka: Susimessu. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-016-0
  • Ylikangas, Heikki: Nuijasota. (3. ajanmukaistettu painos) Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14253-4
  • Ylikangas, Heikki: Väkivallasta sanan valtaan – Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23456-7

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Lappalainen 2009, s. 181.
  2. ↑ a b Katajala 2002, s. 190.
  3. ↑ a b Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521−1809, s. 112. (3. uud. p.) WS Bookwell, 2008. ISBN 978-951-0-34713-3
  4. ↑ a b c d e f Kimmo Katajala: Miksi nuijasota syttyi Pohjanmaalla?, Tieteessä Tapahtuu 3/2003, s. 12–17.
  5. ↑ a b Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 157–162. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  6. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 85–87, 92.
  7. ↑ Lappalainen 2009, s. 150–151.
  8. ↑ a b c d e f g Vahtola, Jouko: Suomen historia – Kivikaudesta 2000-luvulle, s. 101–105. (Uudistettu painos) Otava, 2017. ISBN 978-951-1-31574-2
  9. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 27–33, 38–46.
  10. ↑ a b c d e f Katajala 2002, s. 181–185.
  11. ↑ a b c Lappalainen 2009, s. 31, 66–69, 74–75, 85–93.
  12. ↑ a b Ylikangas 1999, s. 129.
  13. ↑ a b Lappalainen 2009, s. 139–140, 157.
  14. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 94–101.
  15. ↑ Kallio, Reino: Vanhan Saarijärven historia, s. 209–210. Jyväskylä 1972.
  16. ↑ a b c d e Lappalainen 2009, s. 95–99.
  17. ↑ Katajala 2002, s. 197–198.
  18. ↑ a b c d e f g h Lappalainen 2009, s. 159–164.
  19. ↑ a b c d Ylikangas 1996, s. 126–128.
  20. ↑ a b Lappalainen 2009, s. 151–158.
  21. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 88–91.
  22. ↑ Lappalainen 2009, s. 182.
  23. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 119–121, 132–134.
  24. ↑ Katajala 2002, s. 186–188.
  25. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 135–142.
  26. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 113–117.
  27. ↑ Ylikangas 1996, s. 142–150.
  28. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 154–162.
  29. ↑ a b Lappalainen 2009, s. 165–166, 196–199.
  30. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 163–166.
  31. ↑ a b c d e f Lappalainen 2009, s. 170−174.
  32. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 166–172.
  33. ↑ a b c d e Ylikangas 1996, s. 172–178, 183.
  34. ↑ Ylikangas 1999, s. 125–126.
  35. ↑ a b Lappalainen 2009, s. 167−169.
  36. ↑ Katajala 2008, s. 188−189.
  37. ↑ Kirby, David: Northern Europe in the Early Modern Period. The Baltic World 1492−1772, s. 152. Longman, 1990. ISBN 978-0-582-00411-5
  38. ↑ a b c d e f Ylikangas 1996, s. 240−261.
  39. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 179–180.
  40. ↑ Ylikangas 1996, s. 187–188, toinen kuvaliite.
  41. ↑ Lappalainen 2009, s. 175−177.
  42. ↑ Katajala 2002, s. 200.
  43. ↑ Ylikangas 1996, s. 121−126.
  44. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 189–191.
  45. ↑ Ylikangas 1996, s. 191–193.
  46. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 228–240.
  47. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 184–187, 301.
  48. ↑ Luukko, Armas: Ilkka, Jaakko (K 1597) Kansallisbiografia. 18.6.1999.
  49. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 194–208.
  50. ↑ a b c d Ylikangas 1996, s. 208–212.
  51. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 220–228.
  52. ↑ a b Ylikangas 1999, s. 133–134.
  53. ↑ Ylikangas 1996, s. 261–268.
  54. ↑ a b c d e f g h i j k Lappalainen 2009, s. 176–180.
  55. ↑ a b c d e f g h i j Ylikangas 1996, s. 273–283.
  56. ↑ a b c d Ylikangas 1996, s. 284–287.
  57. ↑ a b c Ylikangas 1996, s. 288–297.
  58. ↑ Ylikangas 1996, s. 339.
  59. ↑ Ylikangas 1996, s. 186, 205.
  60. ↑ Ylikangas 1996, s. 260, 269–272.
  61. ↑ Ylikangas 1996, s. 298–302, 308.
  62. ↑ Ylikangas 1996, s. 303–307.
  63. ↑ a b c Lappalainen 2009, s. 187–192, 199–202.
  64. ↑ a b Ylikangas 1996, s. 340–341.
  65. ↑ Ylikangas 1996, s. 308–314.
  66. ↑ Lappalainen 2009, s. 186, 191.
  67. ↑ Lappalainen 2009, s. 181.
  68. ↑ Lappalainen 2009, s. 193–194.
  69. ↑ Ylikangas 1996, s. 315–316.
  70. ↑ Lappalainen 2009, s. 204–206.
  71. ↑ Ylikangas 1996, s. 282, 333–338.
  72. ↑ Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909–1916), s. 216–217 (ruotsiksi) Runeberg.org.
  73. ↑ Ylikangas 1996, s. 347.
  74. ↑ a b c d e Mika Remes: Jaakko Ilkka – Suomen kyseenalaisin julkkis Tiede 12.7.2010.
  75. ↑ Ylikangas 1996, s. 267–268.
  76. ↑ a b c d e f g Lappalainen 2009, s. 13, 15–18, 21.
  77. ↑ Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit, s. 56, 66, 74–75, 77–78, 211. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3
  78. ↑ a b c d e Katajala 2002, s. 191–199.
  79. ↑ Jussila 2007, s. 33.
  80. ↑ Lappalainen 2009, s. 91.
  81. ↑ Ylikangas 1996, s. 359.
  82. ↑ Katajala 2002, s. 484.
  83. ↑ Ylikangas 1996, s. 354–356.
  84. ↑ Söderström, Eugen & Orrman, Eljas: Nuijasodan tutkimus 1996–1997. Kokkolan kaupunki. Arkistoitu 12.8.2009. Viitattu 3.9.2022.
  85. ↑ Tommila, Päiviö: Suomen historiankirjoitus – Tutkimuksen historia, s. 286. WSOY, 1989. ISBN 951-0-15304-4
  86. ↑ Ville Sarkamo: ”Kiveen hakattu historia – Sotamuistomerkit sisällissodan ylevöittäjinä, historiallistajina ja julkisen vaikenemisen ilmentäjinä vuosina 1918–1939”, Historiallinen aikakauskirja 2/2018, s. 160–161.
  87. ↑ Hannu Krankan patsas Kirjastovirma. Arkistoitu 26.10.2021. Viitattu 29.9.2020.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Alanen, Aulis. Eteläpohjalaisia taisteluissa 1, Nuijasodasta vapaussotiin. Otava 1980. ISBN 951-1-05953-X.
  • Haavikko, Paavo: Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House, 1996. ISBN 951-884-206-X
  • Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan nuijapäälliköt ja heidän paikalliset vastustajansa. Kytösavut III. 1947.
  • Renvall, Pentti: Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita. Tammi 1962, Helsinki.
  • Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari: Nuijasota, sen syyt ja tapaukset. 2. p. Helsinki 1877.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nuijasota&oldid=22709633”