Pikaia
Pikaia gracilens on sukupuuttoon kuollut suikulainen, joka eli keskikambrikaudella. Kaikki sen fossiilit on löydetty Burgess Shale -fossiiliesiintymästä. Pikaia on yksi ensimmäisistä selkäjänteisistä.
| Pikaia | |
|---|---|
 Pikaian rekonstuktio |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Suikulaiset Cephalochordata |
| Heimo: | †Pikaiidae |
| Suku: |
†Pikaia Walcott, 1911 |
| Laji: | gracilens |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko
muokkaa
Fossiililöytöjen perusteella Pikaia oli litteä (sivuilta litistetty) ja alkeellinen selkäjänteinen eläin, joka kasvoi noin 3,5 senttimetriä pitkäksi. Se ui merenpohjan lähellä käärmeen tai ankeriaan tavoin heiluttaen vartaloaan ja suurta pyrstöeväänsä; myöhemmin kalat perivät samankaltaisen liikkumistavan. Pikaialla oli päässään kaksi lonkeroa ja pään molemmin puolin muutama lyhyt jaoke, jotka saattoivat liittyä kiduksiin. Ravinnokseen Pikaia luultavasti siivilöi merivedestä hiukkasia ja planktoneita.
Vaikka Pikaia ei ensinäkemältä vaikuta ihmisen esimuodolta, sillä on useita selkäjänteisille ominaisia piirteitä: pitkä selkäjänne, selkää pitkin etenevä päähermorata ja lihaksia ruumiin molemmin puolin. Nämä ovat kaikki olennaisia myöhempien selkärankaisten evoluutiossa. Selkäjänne tarjosi kiinnittymispaikan lihaksille ja piti ruumiin muodon ehjänä. Samalla se oli kuitenkin riittävän taipuisa mahdollistaakseen Pikaian mutkittelevan uintitavan. Selkäjänteestä kehittyi myöhemmin kova selkäranka, joka suojasi hyvin selkäydintä.
Nykyisistä eläimistä Pikaia muistuttaa eniten suikulaisia. Geenitutkimus onkin osoittanut suikulaisten olevan selkärankaisten lähimpiä eläviä sukulaisia vaippaeläinten ohella.
Fossiililöydöt
muokkaa
Pikaian löysi Charles Walcott vuonna 1911 tutkiessaan Burgess Shalen kambrikautisia fossiileja Kanadan Kalliovuoriin kuuluvalla Mount Pikalla. Koska fossiili oli selkeästi jaokkeinen, hän luokitteli sen virheellisesti monisukasmatoihin. Vuonna 1979 paleontologi Simon Conway Morris havaitsi fossiileissa merkkejä alkeellisesta selkäjänteestä ja uudelleenluokitteli sen selkäjänteisiin. Näin siitä tuli merkittävä löytö, sillä varhaisimpana tunnettuna selkäjänteisten edustajana se saattaisi olla kaikkien selkäjänteisten kantamuoto.
Kiinasta on löydetty Pikaiaa vanhempia ja alkeellisempia, selkäjänteisten kantamuotoina pidettyjä yunnazooiitteja.[2]
Lähteet
muokkaa- Palmer, D., (2000). The Atlas of the Prehistoric World. London: Marshall Publishing Ltd.
