Asunto
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Asunto on ihmisen käyttämä asumista, elämistä ja irtainta varten rakennettu säältä turvattu eli suojattu tila.
Asunnon kokoon ja laatuun vaikuttavat muun muassa kulttuuriset perinteet, maantieteellinen sijainti ja käytettävissä olevat rakennustarpeet. Perinteisiä asuntoja ovat esimerkiksi talo, mökki, jurtta, tiipii, kota ja iglu. Nykyisin asunnot sijaitsevat tavallisesti asuinrakennuksissa, joissa on yksi tai useampia asuntoja.
Asunnon tilat
muokkaaAsuinhuoneita ovat jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetut, huoneen määrityksen täyttävät tilat, esimerkiksi makuuhuone, olohuone, tupa, keittiö, takkahuone ja työhuone. Asuinhuoneiden lisäksi asunnossa voi olla muita huoneita ja tiloja, esimerkiksi parvi, alkovi, pyykkihuone tai komero.
Ruoanvalmistustilana voi olla keittiö, keittokomero tai keittotila. Mikäli keittotila ja -kalusteet ovat samassa huonetilassa asuinhuoneen kanssa, sitä usein kutsutaan tupakeittiöksi.
Pesutilana on kylpyhuone, joskus myös erillinen wc-tila, ja Suomessa yleensä myös sauna. Saunatila saattaa kerros- ja rivitaloissa olla yksityisen asunnon sijasta taloyhtiön yhteisessä käytössä. Tällöin saunassa saattaa olla asuntokohtaiset vakiovuorot tai erikseen varattavissa kullekin päivälle. Soluasunnoissa WC- ja suihkutilat ovat yleensä yhteiset kahden tai useamman asuinhuoneiston kesken.
Lisäksi asunnossa voi olla huonetiloja muuhun käyttöön, esimerkiksi kodinhoitotila ja varastointitiloja. Erilaiset käytävät, tuulikaappi, eteinen ja aulatilat lasketaan asunnon liikennetiloiksi.
Asunnossa voi olla parveke. Siihen voi myös kuulua oleskeluterassi ja oma piha.
Asuntotyypit ja asunnon koko Suomessa
muokkaaAsunnon tyyppi ilmoitetaan Suomessa yleensä huoneiden lukumäärän mukaan, keittiötyyppi ja mahdollinen sauna merkittynä erikseen, esimerkiksi 1h+kk, 2h+tupak+s tai 4h+k+s. Huoneluvun mukaan käytetään myös termejä yksiö, kaksio ja kolmio.
Yksiö on asuntotyyppi, jossa on vain yksi asumiseen tarkoitettu huone. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 1h+kk tai 1h+k. Asuinhuone merkitään yleensä olohuoneeksi.
Kaksio on asuntotyyppi, jossa on kaksi asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 2h+kk tai 2h+k. Huoneet merkitään yleensä olohuoneeksi ja makuuhuoneeksi.
Kolmio on asuntotyyppi, jossa on kolme asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 3h+k. Huoneet merkitään yleensä yhdeksi olohuoneeksi ja kahdeksi makuuhuoneeksi.
Sivuasunto on pääasunnon yhteydessä sijaitseva pienempi asunto. Sivuasunto voi olla varustettu täysin itsenäiseksi ruoanlaitto- ja peseytymistiloineen tai sillä voi olla pääasunnon kanssa yhteiskäyttöisiä tiloja. Sivuasunnolla voi olla oma sisäänkäyntinsä.
Vuonna 2005 Suomessa talouksista 13,5 prosenttia asui yksiöissä, 29,9 prosenttia kaksioissa, 22,8 prosenttia kolmioissa ja 32,8 prosenttia tätä suuremmissa asunnoissa. Lopuissa 1,1 prosentissa talouksista asunnon huoneluku oli tuntematon.[1]
Suomessa katsotaan ahtaasti asuviksi ne perhekunnat, joiden asunnossa on vähemmän kuin yksi asuinhuone henkeä kohti, kun keittiötä ei lasketa asuinhuoneeksi. Vuonna 2005 ahtaasti asuvia oli 19,5 prosenttia väestöstä.[2]
Asuntojen säätely Suomessa
muokkaaSuomessa asunnot luokitellaan käyttötavan mukaan jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetuiksi tai vapaa-ajan asunnoiksi. Asuntoon liittyvät määritykset on koottu lähinnä Suomen rakentamismääräyskokoelman osaan Asuntosuunnittelu (G1).
Asuinhuoneisto
muokkaaTämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Teksti tarkistettava, onko se peräisin annetusta lähteestä |
Asuinhuoneisto on jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitettu asunto. Asuinhuoneistossa tulee olla riittävästi tarkoituksenmukaista tilaa lepoa, oleskelua ja vapaa-ajan viettoa, ruokailua ja ruoanvalmistusta, hygienian hoitoa sekä asumiseen liittyvää välttämätöntä huoltoa ja säilytystä varten. Asuinhuoneen huonealan tulee kuitenkin aina olla vähintään 7 m². Ulkotilaa tulee järjestää riittävästi leikkipaikkoja ja oleskelualueita varten. Vuonna 2005 Suomessa oli 2 667 732 asuinhuoneistoa, joiden keskimääräinen pinta-ala oli 78 m².[2]
Tilat tulee varustaa käytön edellyttämällä tavalla. Asuinhuoneistossa on aina oltava käymälä, pesumahdollisuus sekä perusvarustus ruoanlaittoa varten.
Asunnot on rakennettava esteettömiksi eli niiden on sovelluttava myös liikkumisesteellisten henkilöiden käyttöön. Esteettömyydestä on yksityiskohtaisia määräyksiä Suomen rakennusmääräyskokoelmassa.[3]
Asuinhuone
muokkaa- Pääartikkeli: Asuinhuone
Asuinhuone on huonetila, joka on ensisijaisesti tarkoitettu jatkuvaan asumiskäyttöön. Asuinhuoneena ei pidetä esimerkiksi eteistä, käytävää, kylpyhuonetta tai muuta sellaista huonetilaa.[3]
Asunnon varustetaso
muokkaaAsunnon minimivarustetasoa ei ole lailla määritelty. Rakentamisen yhteydessä kerätään tietoa asuntojen laatutasosta väestötietojärjestelmää ja tilastointia varten. Rakennuksista kerätään tiedot muun muassa runko- ja julkisivumateriaaleista, rakennustavasta, pinta-aloista, lämmitystavasta ja käytetystä polttoaineesta, sekä varusteista (sähkö, kaasu, viemäri, vesijohto, hissi, koneilmastointi, aurinkopaneeli). Jokaisesta asunnosta kerätään tiedot huoneistoalasta, huoneluvusta, keittiötyypistä ja asunnon varusteista (wc, amme tai suihku, sauna, parveke tai terassi, lämmin vesi). Näiden lisäksi asunnot varustetaan nykyisin lähes poikkeuksetta tietoliikenneyhteyksillä: puhelinverkolla sekä televisio- ja radiolähetysten yhteisantenni- tai kaapeliverkkoliitynnällä, usein myös paikallisverkkokaapeloinnilla tietokoneita varten. Myös erilaiset turvajärjestelmät – esimerkiksi murtosuojahälyttimet ja sisäpuhelimet – ovat yleistymässä.
Suomessa prosentissa asunnoista ei ole suihkua ja 0,8 % asunnoista ei sisällä sisävessaa.[4]
Asuntojen rakentamisen ohjaus
muokkaaAsuinrakentamista ohjataan kaavoituksella, lainsäädännöllä ja kunnan suorittamalla rakennusvalvonnalla. Tarkoitus on taata asuinalueiden, rakennusten ja asuntojen riittävä turvallisuus, terveellisyys ja viihtyisyys.
Kaavoituksella säädellään muun muassa rakennusten sijoittelua, korkeutta, muotoa ja julkisivumateriaaleja. Lainsäädäntö – jonka osana on Suomen rakentamismääräyskokoelma – määrittää vaadittavia rakentamistapoja ja -laatua. Kuntien rakennusvalvonta tarkistaa suunnitelmien ja rakennustyön hoidon asianmukaisuuden.
Asunnon hallintamuodot Suomessa
muokkaaSuomessa asunnon hallinta voi perustua asunto-osakeyhtiön osakkeiden tai kiinteistön, rakennuksen tai niiden osan omistamiseen, vuokrasopimukseen tai asumisoikeuden omistamiseen. Osaomistusasunnon asukas omistaa asunnon yhdessä rakennuttajayhtiön kanssa. Työsuhdeasunnossa asukas asuu vuokralla työnantajan omistamassa asunnossa, ja asumisaika on sidottu työsuhteeseen. Omistusasumisen osuus Suomessa on kansainvälisesti suuri.
Vuonna 2005 Suomessa asuinhuoneistoista 58,3 prosenttia oli omistusasuntoja, 31 prosenttia vuokra-asuntoja ja 1,2 prosenttia asumisoikeusasuntoja. Lopuilla 9,5 prosentilla hallintaperuste oli jokin muu tai se ei ollut tiedossa.[2]
Kustannusjako eri hallintamuodoissa
muokkaaAsunto-osakeyhtiön osakas maksaa osakehuoneistostaan sen hankintahinnan lisäksi kuukausittain taloyhtiölle yhtiövastiketta yhtiöjärjestyksessä määrätyn vastikeperusteen mukaisesti. Vastaavasti asunnon omistajalla on osakemäärän mukainen äänivalta yhtiökokouksessa asioista päätettäessä. Tämän lisäksi osakkeenomistajan tulee yleensä maksaa käyttö- ja jätevesimaksut, sähkö ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Kun taloyhtiössä tehdään korjauksia, esimerkiksi putkiremontti, kustannukset kohdistetaan kullekin asunnolle yhtiöjärjestyksen määräämällä tavalla yleensä joko huoneiston pinta-alan tai osakemäärän mukaan.
Vuokralla asuva maksaa vuokra-asunnosta vuokranantajalle vuokran ja sopimuksesta riippuen myös vesimaksun, sähkön ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Yleensä on asetettava talteen myös takuuvuokra, joka on yleensä 1–3 kuukauden vuokraa vastaava vakuus. Vuokralainen ei maksa remonteista, vaan niiden kustannukset kuuluvat asunnon omistajalle.
Asumisoikeusasunnossa asuva maksaa asumisoikeuden ostettuaan kuukausittaista käyttövastiketta sekä vesimaksut, sähkön ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Korjaukset maksaa omistajayhtiö.
Kiinteistön tai rakennuksen omistaja maksaa kaikki kulutuksen ja asumisen kustannukset korjauksia myöten itse.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Ympäristöministeriö: Suomen rakentamismääräyskokoelma G1 Asuntosuunnittelu 2005. Valtion ympäristöhallinto. Viitattu 7.5.2007.
- Tilastokeskus: Suomi lukuina, Asuminen 29.11.2006. Tilastokeskus. Viitattu 7.5.2007.
- Tilastokeskus: Asunnot ja asuinolot 22.5.2017. Tilastokeskus. Viitattu 6.3.2018.
- Esko Kahri, Hannu Pyykkönen: Asuntoarkkitehtuuri ja -suunnittelu, s. s. 59-78. Rakennuskirja Oy, 1984. ISBN 951-682-076-X
- Eurostat: Housing conditions in Europe in 2009 2009. Eurostat. Viitattu 23.2.2011.
Viitteet
muokkaaKirjallisuutta
muokkaa- Kuisma, Juha (toim.): Asumisen vapaus. Helsinki: Talonpoikaiskulttuurisäätiö: Maahenki, 2012. ISBN 978-952-5870-81-7 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
muokkaa- Sitaatteja aiheesta Asunto Wikisitaateissa
- Kuluttajavirasto - Asuminen Kuluttajavirasto. Viitattu 7.5.2007.Kuluttajaviraston tietopaketti asumisesta
- Allison - tietosivut nuorille / Asuminen Suomen Nuorisoyhteistyö - Allianssi ry.. Arkistoitu 7.6.2007. Viitattu 7.5.2007.
- Rakennusperintö.fi: Asuinrakennusten huonejaon kehityksestä (Arkistoitu – Internet Archive)
- Häviävää asutusta, Suomen Kuvalehti, 14.01.1928, nro 3, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Savupirtti, vielä 100 vuotta sitten Keski-Suomen yleisin asuntomuoto. Koska savupirtti hävisi näiltä seuduilta?, Aamulehti, 06.10.1929, nro 273, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Talvisen Savon sydänmailla. Tuusniemen tunnelmallisissa savupirteissä, Helsingin Sanomat, 05.02.1938, nro 34, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot