Bahrainin historia
Bahrainin saari muodostaa muinaisissa mesopotamialaisissa lähteissä mainitun Dilmunin saarivaltion. Dilmunin tiedetään olleen merkittävä levähdyspaikka Mesopotamian ja Intian välisellä kauppareitillä.[1][2] Vuosituhansia myöhemmin paikka oli eurooppalaisten Kaakkois-Aasiaan suuntautuneen maustekaupan reitillä. 1700-luvulla valtaansa alueella kasvattivat erityisesti britit. Samalla ajanjaksolla alueelle suuntautui Bani Utba -siirtolaisten vaellus, joiden joukossa Bahrainiin saapuivat nykyisen Al Khalifa -hallitsijasuvun esi-isät. Brittien ja Al Khalifa -hallitsijoiden toimet tulivat pitkälti muokkaamaan modernin Bahrainin historian.[3] Bahrain itsenäistyi Ison-Britannian alaisuudesta vuonna 1971. Maa oli brittivallan aikana omaksunut oman identiteettinsä, eikä se liittynyt Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin.[4]
Antiikin aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muinainen Dilmun
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykypäivän Bahrainin alue muodostaa muinaisen Dilmunin saarivaltion, josta muinaisen sumerilaisen eepoksen mukaan Urukin kuningas Gilgameš löysi ikuisen nuoruuden kukan. Muinaisen Mesopotamian mytologian mukaan Dilmun oli puhdas ja pyhä paikka. Sen makean veden kaivojen ja rehevän kasvillisuuden sanottiin olleen maanpäällinen paratiisi, johon saatettiin paeta sairauksia ja kuolemaa. Sumerilaisen luomismyytin mukaan juuri Dilmunilla viisauden ja makeiden vesien jumala Enki, saattoi raskaaksi jumalatar Ninhursagin. Aiemmin jotkut tutkijat ovat myös tulkinneet Raamatussa mainitun Eedenin puutarhan viittaavan Dilmunin. Raamatullisia spekulaatioita ruokkii nykyisinkin keskellä Bahrainin saarta sijaitseva elämän puu, joka on jotenkin säilynyt hengissä keskellä autiomaatasankoa. Nykyajan tutkijat ovat kuitenkin hylänneet nämä spekulaatiot. Nimi Dilmun on saattanut tarkoittaa aikoinaan vain kaukana etelässä sijaitsevaa maata.[1]
Bahrainin nykyiset saaret ovat olleet asuttuja ainakin 6000-luvulta eaa. lähtien. Tuolloin suurin osa sen saarista oli todennäköisesti vielä yhteydessä Arabian mantereeseen. Seuraavien vuosituhansien aikana Bahrainin alue erottui Arabian niemimaasta. Tällöin Persianlahden ilmasto muuttui vähitellen kuivemmaksi, jolloin saaret makeanveden lähteineen ja palmulehtoineen erottuivat ympäröivästä alueesta. Dilmunin paratiisimyytin alkuperä saattaa siksi juontaa juurensa jo paljon varhaisemmista tarinoista. Tarinaa ovat saattaneet levittää kauppiaat, jotka kulkivat rannikkoreittejä Mesopotamian ja Dilmunin välillä. 4000–3000-lukujen eaa. taitteessa aluetta asuttivat pienet yhteisöt, jotka kävivät kauppaa mesopotamialaisten kanssa.[1] Mesopotamian ja Indus-kulttuurin välisen kaupankäynnin on arveltu alkaneen jo noin 3000 eaa. Tällä merimatkalla sijannut nykyinen Bahrainin alue oli merkittävä myös makeanveden lähteidensa vuoksi. Vesi oli kallisarvoinen resurssi pitkiä laivamatkoja ajatellen.[2]
3000-luvun lopulla eaa. kaupankäynti vaikuttaa loppuneen. Arkeologiset todisteet osoittavat, että noin vuoteen 3200 eaa. asti saarta asuttivat vain pienet kalastaja- ja maatalousyhteisöt. Vasta noin 2500 eaa. pääsaaren rannikolle alkoi ilmestyä suurempaa asutusta. Dilmun näyttää tuolloin vakiinnuttaneen asemansa alueellisia hyödykkeitä tuottavaksi alueeksi, josta saatiin puuta, taateleita ja helmiä.[1]
Hellenisaatio ja sassanidit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäinen Persianlahden rannalle saapunut eurooppalainen valloittaja oli Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri. Kun hän oli kukistanut akhaimenidit vuonna 331 eaa. hän lähetti retkikuntia tutkimaan Persianlahtea. Aleksanteri kuoli vuonna 323 eaa., ja samana vuonna hänen aluksensa saavuttivat nykyisen Bahrainin rannikon. Tulokkaat antoivat saarelle nimen Tylos. Saaren hellenisaatio jatkui Aleksanterin seuraajien seleukidien ja näiden seuraajien parthialaisten valtakaudella. Saarella on säilynyt joitakin hellenistisen kauden raunioita.[1]
Parthialaisten kaudella saaresta käytettiin edelleen nimeä Tylos. Tänä aikana saari vaikuttaa olleen vauras. Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. elänyt roomalainen historioitsija Plinius vanhempi kirjoitti saaren olleen kuuluisa helmiensä laadusta. 400-luvulla sassanidit syrjäyttivät parthialaiset. Sassanidit olivat kiinnostuneita kaupankäynnistä, ja he hallitsivat Persianlahden etelärannikkoa paikallisten arabiheimojen välityksellä. Sassanidit olivat zarathustralaisia ja he pidättyivät paikallisesti suorasta vallankäytöstä. Tämä antoi mahdollisuuden Arabian kristillisille nestoriolaisille harjoittaa omaa uskontoaan, kun taas heidän uskonveljiään Persiassa vainottiin. 400-luvun alkuun tultaessa monet Tyloksen asukkaista näyttävät olleen kristittyjä, kun taas toiset luultavasti jatkoivat muinaisten paikallisten jumalien palvomista. Islam levisi alueelle 600-luvulla, ja muslimien perinnetiedon mukaan Tyloksen kristitty arabikuvernööri omaksui islamin. Islam juurtui saarelle kuitenkin hitaasti. Nestoriolainen kristinusko on saattanut pysyä saarella hallitsevana uskontona vielä vuosisadan tai kauemminkin.[1]
Keskiaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Islamilaiset dynastiat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bahrainin varhaisesta islamilaisesta historiasta ei tiedetä paljoa. Vuosina 661–750 umaijadien Damaskoksesta käsin hallinnut dynastia hallitsi aluetta todennäköisesti vain epäsuorasti. Umaijadit kutsuivat aluetta nimellä Iqlim al-Bahrayn, mistä tulee alueen nykyinenkin nimi. Umaijadien valtaan kuului Persianlahden eteläinen rannikko saarineen. Umaijadien jälkeen valtaan nousivat Abbasidit, jotka siirsivät valtakeskuksensa Bagdadiin. Abbasidien kaupankäynti suuntautui itään, jolloin muinaiset kauppareitit Persianlahdelta Intiaan nostivat jälleen merkitystään, mistä Bahrainin asukkaat hyötyivät.[3]
Myöhemmällä keskiajalla monet bahrainilaiset vaihtoivat islamin tulkinnan kaksitoistašiialaisuuteen, joka ei provosoinut tuon aikakauden sunnalaisia. 1200-luvulla saaresta tuli tämän islamin tulkinnan keskeisin alue, vaikka suurin osa asukkaista oli todennäköisesti edelleen ismailiitteja. Näiden muodostaman lahkon, karmaattien, kukistumisen jälkeen paikallinen valta siirtyi Jarwanidien dynastialle 1300-luvun alussa. Jarwanid-dynastia hallitsi Bahrainia ja sitä lähellä olevaa Arabian rannikkoa. Ormusin kuningaskunta kukisti Jarwanit vuonna 1330, jolloin Jarwanidien oli hyväksyttävä Ormusin sunnalaiset kuninkaat yliherroikseen. Šiialaiset papit säilyttivät kuitenkin asemansa ja Bahrain säilyi kaksitoistašiialaisuuden henkisenä keskuksena. Noin vuonna 1460 Keski-Arabian Najdista kotoisin ollut Jabridien dynastia kukisti Ormusin kuningaskunnan. Uudet valloittajat pakottivat Bahrainin šiialaispapit kääntymään sunnalaisuuteen, mutta lopulta jabridit eivät kuitenkaan onnistuneet kitkemään šiialaisuutta Bahrainista.[3]
Eurooppalaisten tulo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ormusin kuningaskunta ja siitä riippuvaiset alueet rikastuivat myöhäiskeskiajalla Aasian ja Euroopan välisen maustekaupan ansiosta. Portugalilaiset olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka rakensivat kauppa- ja sotilastukikohtien verkoston Etelä-Aasiaan ja Kaukoitään. Hallitsemastaan Goasta käsin he käänsivät huomionsa Persianlahdelle, ja vuonna 1515 portugalilaiset valtasivat Ormusin ja vuonna 1521 Bahrainin. Bahrainia portugalilaiset osittain linnoittivat, mutta he hallitsivat aluetta vain epäsuorasti Ormusin kautta.[3]
Vuonna 1602 persialaiset Safavidit syrjäyttivät Bahrainin portugalilaisvallan. Safavidit olivat šiialaisia ja näin šiialaisuus elpyi Bahrainissa. Safavidien aikana sunnalaisia vainottiin, minkä seurauksena huomattava määrä paikallisia sunnalaisia pakeni saarelta tai kääntyi šiialaisuuteen. Safavidit hallitsivat Bahrainia vuoteen 1717 asti, jolloin Omanin imperiumi kukisti saaren safavidivallan. Tästä alkoi epävakaa poliittinen aikakausi, jonka jälkeen muiden yläpuolelle nousi kaksi valtaa; brittiläiset ja Al Khalifa -suku. Nämä tulivat yhdessä muovaamaan Bahrainin modernin historian.[3]
Moderni historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bani Utba -siirtolaisten vaellus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bahrainin nykyisen hallitsevan suvun Al Khalifan esi-isät kuuluivat sunnalaisiin Bani Utba -beduiiniheimoihin, jotka muuttivat Keski-Arabiasta Persianlahden rannikolle 1700-luvun alussa. Al Khalifat asettuivat ensin nykyisen Kuwaitin alueelle, mistä he siirtyivät nykyisen Qatarin alueelle vuonna 1766. Tämä sijainti oli siksi otollinen, että Qatarin niemimaalta saattoi vallata myös Bahrainin. Al Khalifa -suku ei kuitenkaan kyennyt pitämään hallussaan Qatarin niemimaata, vaan sen hallinta menetettiin toiselle Bani Utba -suvulle, Al Thaneille.[5][4]
Persialaiset ja omanilaiset yrittivät karkottaa Bahrainille asettuneet tulokkaat, mutta saari säilyi Al Khalifan hallinnassa. Al Khalifan voiton seurauksena klaani sai Bahrainin saarilla poliittisen ylivallan. Saarella oli šiialainen enemmistö, mutta Al Khalifan voitto rohkaisi muitakin Bani Utba -siirtolaisia muuttamaan saarelle. Al Khalifa -dynastian ensimmäinen hallitsija Ahmed bin Khalifa hallitsi vuoteen 1794 saakka, ja hän onnistui estämään Omanin ja Persian yritykset palauttaa valtansa Bahrainin alueelle. Hänen yhdessä hallinneiden seuraajiensa Ahmedin ja Salmanin aikana Bahrain kuitenkin joutui alistumaan Najdia hallinneen Al Saud -dynastian ylivaltaan. Lisäksi Salmanin kuoltua vuonna 1825 kuningashuone ajautui sisäiseen valtataisteluun kahden kilpailevan sukuhaaran kesken. Tämän hajaannuksen myötä ulkovallat pääsivät sekaantumaan Bahrainin asioihin, tukien kiistan eri osapuolia.[4]
Brittiläinen Bahrain
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania oli ollut Persianlahdella läsnä 1600-luvun alusta lähtien. Vuonna 1816 yhtiön Persian edustaja vieraili Bahrainissa yhteishallitsija Abdullah bin Ahmad Al Khalifan kutsusta. He allekirjoittuvat sopimuksen, joka rauhanomaisen kaupan edistämisen lisäksi mahdollisti brittien yritystoiminnan Bahrainissa. Ensimmäiset alueelle saapuneet ulkomaiset tulivat Intiasta. Tämä merkitsi samalla brittiläis-intialaisen poliittisen vaikutuksen alkua Bahrainin sisä- ja ulkosuhteissa.[4] Seuraavan sadan vuoden aikana britit allekirjoittuvat usean Persianlahden rannikon hallitsijan kanssa sopimuksia, joissa oli määritetty laaja-alaisia taloudellisia ja poliittisia vaikutuksia. Tämän seurauksena ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä Persianlahden rannikkovaltioiden ulkosuhteiden hallinta oli siirtynyt Britannialle.[6]
.png)
Bahrainissa brittivalta oli huipussaan Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Britit painostivat sunnalaista Al Khalifa -sukua antamaan enemmän oikeuksia šiialaisille, jotka muodostivat maan enemmistön. Al Khalifa -suvun valloittaessa Bahrainin Persialta 1700-luvun lopulla, joutuivat šiialaiset alisteiseen asemaan sunnalaisiin nähden. Britit olivat jo joutuneet puuttumaan tilanteeseen karkottamalla maasta šiialaisia vastaan hyökänneitä sunneja. Myös Persia puuttui tilanteeseen viemällä kiistan Bahrainin hallinnasta Kansainliittoon sillä perusteella, että šiiat olivat Bahrainissa sorretussa asemassa.[7] Britit puuttuivat vuonna 1923 tilanteeseen syrjäyttämällä vuodesta 1861 hallinneen Isa ibn Ali Al Khalifan maan johdosta ja nostamalla hänen tilalleen tämän pojan Hamad ibn Isa Al Khalifan. Tämän toivottiin lievittävän jännitteitä.[4][7] Brittiläistä valtaa Bahrainissa käytti Hamad ibn Isa Al Khalifan neuvonantajaksi vuonna 1926 nimetty Charles Belgrave. Hän käytti todellista valtaa Bahrainin sisäisissä asioissa.[4]
Bahrainista löydettiin öljyä vuonna 1932.[8][4] Osa öljytuloista käytettiin Bahrainin siirtomaahallinnon rakentamiseen. Maahan luotiin vahvat poliisivoimat ja poliittisia toisinajattelijoita karkotettiin Intiaan. Näillä toimilla luotiin pohja sortavalle poliittiselle järjestelmälle, johon Al Khalifa -hallitsijat turvautuivat itsenäistymisen jälkeen. Uudistusten taustalla oli Charles Belgrave.[4]
Vuonna 1942 maan hallitsijaksi nousi Salman bin Hamad Al Khalifa. Hänen valtakaudellaan Brittiläinen Intia itsenäistyi brittivallasta vuonna 1947. Persianlahden maille tämä tarkoitti sitä, että hallitsijasuvut eivät ehkä enää voineet turvautua brittiläisten tukeen. Salman lähestyi Saudi-Arabiaa, tunnustaen näin suuren naapurimaansa kasvavan voiman Arabian niemimaalla. Salman kuoli vuonna 1961 ja hänen seuraajansa Isa ibn Salman Al Khalifa sai taakseen Saudi-Arabian taloudellisen ja sotilaallisen avun.[4] Persianlahden rannikkomaista Bahrain oli ainoa, jossa nousi brittivastaisia mielenosoituksia.[9] Mielenosoitusten keskipisteenä oli Charles Belgrave, joka joutui lähtemään Bahrainista vuonna 1957.[4]
Britit ilmoittivat vuonna 1968 vetäytyvänsä Persianlahden rannikkomaista.[9] Lähtökohtana oli, että Persianlahden yhdeksästä emiraatista muodostettaisiin itsenäinen liittovaltio, johon nykyisten Emiraattien lisäksi kuuluisivat Qatar ja Bahrain. Bahrain oli pinta-alaltaan pieni, mutta asukasluvultaan suurin näistä alueista. Siksi oli luonnollista että Bahrain halusi äänivallan perustuvan asukaslukuun, mutta tätä ajatusta tuki vain Qatar. Liittovaltioneuvotteluissa ei päästy yhteisymmärrykseen ja neuvottelut päättyivät siihen, että Bahrain ja Qatar eivät liittyneet Yhdistyneiden arabiemiraattien valtioon.[10]
Myöskään Iran ei hyväksynyt sellaisen arabivaltion muodostamista, johon kuuluisi myös Bahrain, vaan vaati Bahrainia liitettäväksi itseensä. Lopulta asian ratkaisi YK, joka epäsi Iranin vaatimukset alueeseen ja salli Bahrainista muodostettavan itsenäisen valtion.[9]
Itsenäinen Bahrain
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bahrainin itsenäisyys julistettiin 11. elokuuta 1971.[11] Bahrainia ja sen vastikään myös itsenäistynyttä naapuria Qataria erotti meriraja, jota ei kuitenkaan ollut tarkasti määritetty. Bahrain koostui kahdesta ryppäästä saaria, joissa pohjoisemmalla pääsaarella sijaitsee pääkaupunki Manama ja käytännössä kaikki asutus. Etelämpänä, aivan Qatarin rannikon tuntumassa sijaitsevat Hawar-saaret olivat maiden itsenäistyessä lähes asumattomia. Myös Qatar vaati saaria itselleen, sillä perusteella että ne olivat sen näkökulmasta osa sen rannikkoa. Bahrainia hallinneen Al-Khalifa suvun mielestä saaret olivat historiallinen osa sen valtapiiriä. Alueelta vetäytynyt Britannia ei ollut protektoraattiaikana ratkaissut kysymystä saarten hallinnasta.[12]
Bahrainin itsenäisyyspäivä on virallisesti 16.12.1971. Viimeiset brittijoukot poistuivat maasta helmikuussa 1972. Tämän jälkeen Bahrain oli käytännössä itsenäinen valtio. Samalla Yhdysvaltojen laivastotukikohta Bahrainissa sai entistä suuremman merkityksen. Maassa oli edelleen runsaasti brittejä, jotka toimivat keskeisissä hallinnollisissa viroissa.[12]
Bahrain alkoi itsenäistyttyään ottaa askelia kohti demokratiaa ja Bahrainin hallitsija Isa ibn Salman Al Khalifa ilmoitti, että maa omaksuisi perustuslaillisen hallintomuodon.[12][11] Maassa valittiin vaaleilla 30-jäseninen kansalliskokous ja äänioikeutettuja olivat yli 20-vuotiaat bahrainilaiset miehet. Maan politiikkaan alkoi heti kansalliskokouksen perustamisen jälkeen vaikuttaa vuonna 1973 käyty Jom kippur -sota. Bahrainissa monet vaativat nyt tiukempaa politiikkaa Israelia ja sen liittolaista Yhdysvaltoja kohtaan. Bahrainin kansalliskokous ilmoitti Yhdysvalloille laivastotukikohdan sulkemisesta. Emiiri Isa Al Khalifa katsoi kuitenkin, että laivastotukikohta oli Bahrainin turvallisuuden kannalta välttämätön, ja asiaa korosti entisestään se, että Yhdysvalloilla ei ollut tukikohtaa missään muussa arabimaassa. Elokuussa 1973 emiiri hajotti kansalliskokouksen, kun se ei enää hyväksynyt Yhdysvaltojen laivastotukikohdan vuokrasopimusta. Näin Bahrainin demokratia tuli päätökseensä alle kaksi vuotta alkunsa jälkeen.[12] Bahrainia hallinnut Al Khalifa -suku alkoi hallita maata yhä itsevaltaisemmin, mikä aiheutti kritiikkiä muun muassa entisen siirtomaaisännän Britannian suunnalta.[13]
Bahrain pyrki itsenäistyttyään kehittämään maan talouselämää, sillä oli nähtävissä että maan öljyvarat eivät tule kestämään pitkään. Maa pyrki alueelliseksi finanssikeskukseksi. Tätä tavoitetta edisti Libanonin sisällissota, sillä Beirut oli toiminut eräänlaisena arabimaailman finanssikeskuksena, mutta levottomuuksien vuoksi yritykset siirsivät toimintojaan muualle. 1970-luvun lopulla Bahrainissa toimi jo 54 ulkomaista pankkia.[13]
Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979 näkyi heti Bahrainissa Iranin tukemien radikaalien šiiamuslimien ryhmittymien muodostumisena. Bahrainin sunnalainen hallinto pyrki tekemään myönnytyksiä tilanteen pitämiseksi rauhallisena. Šiiojen ja sunnalaisten välit kiristyivät entisestään Irakin-Iranin sodan aikana, joka kesti lähes koko 1980-luvun. Bahrainin väestö oli jakautunut uskonnollisesti kahtia ja sekä sunnit että šiiat pyrkivät hankkimaan tukea myös ulkomailta. Maan hallinnossa Bahrain syytti Iranin tukevan terroristeja ja vuonna 1981 Dubaissa pidätettiin joukko salakuljettajia, joiden tavoitteena oli viedä aseita Bahrainiin ja käynnistää vallankumous. Tapauksen johdosta Bahrain alkoi vahvistaa omaa puolustustaan ja se hankki hävittäjiä ja panssarivaunuja Yhdysvalloilta. Lisäksi Bahrain pyrki hakemaan turvatakuita Saudi-Arabialta. Bahrainin ja Saudi-Arabian välinen tieyhteys valmistui vuonna 1986.[14] Vuonna 1986 Saudi-Arabia tuli sovittelijaksi Qatarin ja Bahrainin väliseen, Hawar-saaria koskeneeseen rajakiistaan. Bahrainin alkaeissa rakentaa yhdelle saarista, lähetti Qatar paikalle tykkiveneet ja ampui muutaman varoituslaukauksen. Saudi-Arabian sovittelujen myötä tilanne rauhoittui, mutta lopullisesti kiistan ratkaisi kansainvälinen tuomioistuin vuonna 2001.[15] Tällöin Bahrain sai itselleen Hawar-saaret, mutta Bahrain luopui vaatimuksistaan saada osia Qatarin niemimaasta.[16]
Kun Persianlahden sota syttyi vuonna 1990, Bahrain asettui vastustamaan Irakia. Bahrainissa sijaitsi Yhdysvaltain laivastotukikohta, mistä käsin tehtiin ilmaiskuja Irakiin. Myös Bahrainin armeijan maajoukot osallistuivat sotatoimiin. Irak vastasi ampumalla kolme scud-ohjusta Bahrainiin, mutta vain yksi niistä laskeutui Bahrainiin, eikä se osunut kohdealueelle. Persianlahden sota ei aiheuttanut Bahrainissa kuolonuhreja.[15]
Vuosina 1994-1999 šiiat kapinoivat Bahrainissa laajalti Al Khalifa -suvun sunnalaista hallintoa vastaan. Bahrainin šiialaisen enemmistön mielestä maan hallinto ei toiminut kansan etujen mukaisesti. Maan vähenevät öljytulot ja kasvava eriarvoistuminen nostattivat maassa edelleen demokratiavaatimuksia. Emiiri Isa Al Khalifa suostui perustamaan puoliksi sunneista ja puoliksi šiioista koostuneen neuvoston perustamiseen, mutta tällä oli vain neuvoa antava rooli. Tilanteen rauhoitti hetkeksi emiirin vaihtuminen vuonna 1999, jolloin Hamad ibn Isa Al Khalifa nousi maan johtoon. Vuonna 2000 Bahrain ilmoitti uudistavansa maan perustuslakia ja ottavansa askelia kohti perustuslaillista monarkiaa. Tämän myötä emiirin titteli muutettiin kuninkaaksi. Maan parlamentti muutettiin kaksikamarijärjestelmään perustuvaksi, mutta ylähuoneen jäsenten valinta jäi kuninkaan oikeudeksi, mikä käytännössä esti todellisen demokratian. Šiialaisten tyytymättömyys jatkui, sillä muista arabimaista tulleille sunnalaisille annettiin kansalaisoikeuksia, kun taas šiialaisuudesta luopumisesta palkittiin. Demokratiauudistukset olivat edenneet Irakissa Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen, missä myös oli ollut vallassa sunnalaisen vähemmistön yksipuolinen hallinto. Näitä uudistuksia vaadittiin myös Bahrainissa ja vuonna 2005 maassa nähtiin jälleen laajoja šiiojen mielenosoituksia.[17]
Vuoden 2011 arabikevään protestit levisivät nopeasti myös Bahrainiin. Bahrainin hallinto leimasi nämä ulkopuolisesta yllytyksestä johtuviksi, joiden takana oli joko Iran tai Muslimiveljeskunta. Näin pyrittiin varmistamaan ettei kapinasta muodostu kaikkia uskontoja yhdistävää kapinaa maan hallintoa vastaan. Kapinointi kuitenkin kiihtyi ja tuhansia ihmisiä kerääntyi Manaman Pearl Roundaboutille. Aukion keskellä seissyt helmimonumentti tuhoutui protestien seurauksena. Poliisivoimat hajottivat mielenosoituksen ja myös kuolonuhreja aiheutui. Yhdysvallat antoi tukensa arabikevään aikana Libyan ja Egyptin hallintojen kaatamiselle, mutta Bahrainissa oli maan laivastotukikohta, jollon Yhdysvallat tyytyi paheksumaan mielenosoittajien kovaa kohtelua. Yhdysvalloille ja Britannialle Bahrainin Al Khalifa -hallinto on tärkeä liittolainen ja puskuri Irania vastaan, eivätkä ne halunneet näin vaarantaa Bahrainin vakaata hallintoa.[18]
Bahrainin demokratiakehityksen ongelmat ja šiialaisten tilanne eivät ole parantuneet.[19] Bahrain on pyrkinyt muuttumaan alueelliseksi finanssikeskukseksi, mutta maan taloudellinen tilanne on muuttunut huonompaan suuntaan. Maan öljyvarannot ovat ennusteiden mukaisesti lähes loppuneet 2020-luvulle tultaessa.[19][20] Bahrain pysyi kuitenkin pystyssä Yhdistyneiden arabiemiraattien, Saudi-Arabian ja vähäisemmässä määrin muiden alueellisten sunnalaisten maiden, kuten Kuwaitin, taloudellisella tuella. Liittolaiset pysyvät tyytyväisinä kun näiden talous ei kärsi, ja Bahrain toimii myös Iranin vastaisena liittolaisena. Bahrainin oppositio käy edelleen yksinäistä taistelua, ja ulkovaltojen tuki demokratiauudistuksille on vähäistä. Yhdysvallat huomautti vuonna 2015, että maan tulisi kiirehtiä hallinnon uudistuksia, jos se ei halua Yhdysvaltain laivastotukikohdan siirtyvän muualle. Uhkaus on toistaiseksi jäänyt vain sanojen asteelle.[20]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Halonen, Mikko; Ahmajärvi, Mari.: Persianlahden pikkujättiläiset. Gaudeamus Oy, 2022. ISBN 987-952-345-181-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Antiquity Since 323 BC 23.5.2012. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Halonen, s.31-34
- ↑ a b c d e Islam since 629 AD 16.1.2021. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j The British protectorate since the 17th Century 26.1.2021. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ The Age of Colonialism U.S. Library of Congress. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ TREATIES WITH THE BRITISH U.S. Library of Congress. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Halonen, s.102-103
- ↑ Discovery of Oil U.S. Library of Congress. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Halonen, s.129-130
- ↑ a b Al Khalifa rule since 1971 23.5.2012. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d Halonen, s.137-139
- ↑ a b Halonen, s.139-140
- ↑ Halonen, s.140-141
- ↑ a b Military History in Bahrain (1971-2011) 9.6.2012. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Halonen, s.143
- ↑ Halonen, s.141-142
- ↑ Halonen, s.144
- ↑ a b Halonen, s.145-147
- ↑ a b Bahrain 2016, No Respite for it’s Heated Politics 9.6.2012. fanack.com. Viitattu 18.6.2023. (englanniksi)
