Elisabetin aikakausi

Englannin historian aikakaudet
Esihistoria n. 43 asti Rooman Britannia n. 43–410 Anglosaksit n. 500–1066 Normannit 1066–1154 Plantagenet 1154–1485 Tudor 1485–1603      Elisabetin 1558–1603 Stuart 1603–1714      Jaakon 1603–1625      Kaarlen 1625–1649      (Interregnum) 1649–1660      Restauraatio 1660–1714 Yrjöjen 1714–1837      Sijaishallitsijoiden 1811–1837 Viktoriaaninen 1837–1901 Edvardiaaninen 1901–1914 I maailmansota 1914–1918 Sotien välinen 1918–1939 II maailmansota 1939–1945

Elisabetin aikakausi merkitsee aikaa Englannin historiassa, jolloin kuningatar Elisabet I hallitsi (1558–1603). Historioitsijat usein kuvailevat sitä Englannin historian kultakaudeksi. Elisabetin aikakausi oli renessanssi, joka inspiroi kansallista ylpeyttä kautta klassisten ihanteiden, kansainvälisen laajentamisen ja Espanjan päihittämisen merisotilaallisesti. Koko vuosisadan suhteen historioitsija John Guy (1988) on esittänyt, että ”Englanti oli taloudellisesti elinvoimaisempi, ekspansiivisempi ja optimistisempi Tudorien hallitessa” kuin minään muuna aikana tuhanteen vuoteen.

Kuningatar Elisabet I (noin 1588)

Tämä kultakausi edusti Englannin renessanssin huippukohtaa ja se koki runouden, musiikin ja kirjallisuuden kukoistuksen. Aikakausi tunnetaan parhaiten teatterista, kun William Shakespeare ja monet muut kirjoittivat näytelmiä, jotka irtautuivat Englannin aiemmasta tyylistä. Se oli myös tutkimusmatkailun ja laajentumisen aikaa ulkomailla, kun taas kotimaassa protestanttisesta uskonpuhdistuksesta tuli hyväksyttävämpää kansalle etenkin Espanjan armadan torjumisen jälkeen. Aikakaudella Englanti lakkasi olemasta erillinen valtakunta kun se yhdistyi Skotlannin kanssa.

Elisabetin aikaa voidaan katsoa erityisen arvostetusti ottaen huomioon edellisten ja sitä seuraavien aikakausien epäonnistumiset. Se oli lyhyt sisäisen rauhan aika uskonnollisten kiistojen protestanttien ja katolisten välillä, sekä poliittisten kiistojen parlamentin ja monarkian välillä, jotka valtasivat lopun 1600-luvusta. Protestanttien ja katolisten jako soviteltiin, hetkeksi, Elisabetin uskonnollisen sopimuksen kautta, eikä parlamentti ollut vielä tarpeeksi vahva haastamaan kuninkaallista absolutismia.

Englanti oli myös varakas muihin Euroopan maihin verrattuna. Italian renessanssi oli tullut päätökseen Espanjan hallitessa niemimaata. Ranska oli sotkeutunut omiin uskonnollisiin kiistoihinsa Espanjan merkittävän väliintulon vuoksi eikä niitä soviteltu kuin vasta vuonna 1598 Nantesin ediktillä. Osaksi tämän vuoksi, mutta myös siksi että englantilaiset oli karkotettu mantereelta, vuosisatoja kestänyt konflikti Ranskan ja Englannin välillä suurelta osin keskeytettiin Elisabetin aikana.

Englannin suuri kilpailija oli Espanja, jonka kanssa se otti yhteen Euroopassa ja Amerikassa johtaen Englannin–Espanjan sotaan vuosina 1585–1604. Espanjan Filip II:n yritys vallata Englanti voittamattomalla armadalla vuonna 1588 päihitettiin tunnetusti, mutta sodan suunta kääntyi Englantia vastaan epäonnistuneen tutkimusretken myötä Portugaliin ja Azoreille vuonna 1589. Sen jälkeen Espanja tuki irlantilaisia katolisia kapinassa Englantia vastaan ja Espanjan meri- ja maavoimat aiheuttivat takaiskuja Englannin hyökkäyksille. Tämä kulutti loppuun sekä Englannin aarrekammion että talouden joita oli tarkoin entisöity Elisabetin säästäväisen hallinnan alla. Englannin taloudellinen ja alueellinen laajentuminen oli rajallista Lontoon sopimukseen asti, joka laadittiin vuosi Elisabetin kuoleman jälkeen.

Englannilla oli aikakaudella keskitetty, hyvin järjestelty ja toimiva hallitus, suurelta osin kiitos Henrik VII:n ja Henrik VIII:n uudistusten, mutta myös Elisabetin ankarien rangaistusten toisinajattelijoita kohtaan. Taloudellisesti maa alkoi hyötyä suuresti Atlantin ylittävästä kaupasta, jatkuvasta Espanjan aarteiden ryöstelystä ja Afrikan orjakaupasta.