Emil Stang

Emil Stang
Norjan pääministeri
Stangin II hallitus 2. toukokuuta 1893 – 14. lokakuuta 1895
Edeltäjä	Johannes Steen
Seuraaja	Francis Hagerup
Stangin I hallitus 13. heinäkuuta 1889 – 6. maaliskuuta 1891
Edeltäjä	Johan Sverdrup
Seuraaja	Johannes Steen
Høyren puheenjohtaja
1896–1899 1891–1893 1884–1889
Suurkäräjäedustaja
1898–1900 1883–1889
Henkilötiedot
Syntynyt	14. kesäkuuta 1834 Kristiania, Norja
Kuollut	4. heinäkuuta 1912 (78 vuotta) Kristiania, Norja
Ammatti	juristi, poliitikko
Lapset	Fredrik Stang
Tiedot
Puolue	Høyre
Kunnianosoitukset	Pyhän Olavin ritarikunta (1890)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Stangin hautakivi Vår Frelsers gravlundissa Oslossa.

Emil Stang (14. kesäkuuta 1834 Kristiania – 4. heinäkuuta 1912 Kristiania) oli norjalainen juristi, Høyren poliitikko ja Norjan pääministeri vuosina 1889–1891 sekä 1893–1895.

Stang vaikutti Høyren puheenjohtajana merkittävästi siihen, että konservatiivinen oikeisto hyväksyi parlamentarismin.

Elämä ja ura

Stang syntyi vuonna 1834 Kristianiassa (nyk. Oslo). Hänen isänsä Frederik Stang oli juristi, josta tuli Norjan pääministeri vuonna 1873. Stang kouluttautui isänsä tapaan juristiksi ja perusti oman asianajotoimiston. Hän ei ollut erityisen innokas lähtemään politiikkaan, mutta muiden kannustuksesta hän asettui ehdolle suurkäräjävaaleissa ja tuli valituksi 1882.

Parlamentarismin lyötyä läpi Norjassa vuonna 1884 Stangista tuli uuden Høyre-puolueen ensimmäinen puheenjohtaja. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1899 saakka lukuun ottamatta kausia, jolloin hän oli pääministeri. Puheenjohtajana hän pyrki yhdistämään oman puolueensa sekä tekemään yhteistyötä Venstren maltillisen siiven kanssa. Stang myös kannatti vahvasti vallanjako-oppia ja piti kuninkaan valtaa tärkeänä vastapainona parlamentille.

Venstren maltillisen siiven irtauduttua muusta puolueryhmästä vuoden 1888 vaaleissa Stangille aukesi mahdollisuus nousta pääministeriksi. Maltillinen Venstre ja Høyre saivat yhdessä enemmistön, mutta Stang antoi maltillisen Venstren Johan Sverdrupin toistaiseksi jatkaa vähemmistöhallituksen pääministerinä toivoen, että asetelma johtaisi Venstren pysyvään jakaantumiseen. Lopulta Høyre kaatoi Sverdrupin hallituksen epäluottamuslauseella 1889 ja Stang nousi pääministeriksi.

Stangin ensimmäinen hallitus (1889–1891)

Stang otti ensimmäiseen yksipuoluehallitukseensa lähinnä puolueensa maltillista linjaa edustavia poliitikkoja, jotka myös Venstren maltillinen siipi saattoi hyväksyä. Talouspolitiikassa yhteistyö sujuikin hyvin, mutta suhtautuminen unioniin Ruotsin kanssa yhdisti Venstren uudelleen. Erityisesti hiersi se, että ruotsalaiset olivat lisänneet edustajiensa määrän yhteisessä ulkoministeriössä kahdesta kolmeen. Stang neuvotteli ruotsalaisten kanssa myös norjalle kolme paikkaa, mutta suurkäräjät eivät hyväksyneet neuvottelutulosta, sillä sopimuksessa ei sanottu mitään ulkoministerin kansalaisuudesta – ruotsalaiset pitivät itsestäänselvänä, että ulkoministeri olisi aina ruotsalainen. Stangin hallitus teki sopimuksesta hallituskysymyksen ja erosi hävittyään äänestyksen. Venstre-puolueet muodostivat uuden hallituksen Johannes Steenin johdolla.

Oppositiossa (1891–1893)

Steenin Venstre-hallitus ajoi Norjalle omaa konsulaattiverkostoa. Myös Høyre oli itse asiasta samaa mieltä, mutta ei kannattanut Norjan yksipuolista päätöstä asiassa. Kun suurkäräjät oli 1892 tehnyt päätöksen Norjan omien konsulaattien perustamisesta, se johti poliittiseen kriisiin. Hallitus erosi ja suurkäräjät keskeytti väliaikaisesti toimintansa protestiksi sille, että kuningas oli kieltäytynyt hyväksymästä Norjan omia konsulaatteja. Kuningas Oscar II pyysi tässä tilanteessa Stangia muodostamaan hallituksen, mutta Stang vaati vastapalvelukseksi kuningasta hyväksymään konsulaatit, mihin tämä ei taipunut. Lopulta Steenin hallitus veti erohakemuksensa takaisin. Seuraavana vuonna kuvio kuitenkin toistui uudelleen: suurkäräjät hyväksyivät Norjalle omat konsulaatit ja hallitus erosi.

Stangin toinen hallitus (1893–1895)

Kun kuningas jälleen pyysi Stangia muodostamaan hallituksen, tällä kertaa hän suostui, koska pelkäsi tilanteen karkaavan käsistä mahdollisesti sisällissodaksi saakka. Stangin hallitus sai suurkäräjien enemmistöltä vihaisen vastaanoton, ja sitä syytettiin jopa maanpetturuudesta. Hallitus ei saanut lakialoitteitaan läpi ja muun muassa pääministerin edustuskulut evättiin. Stang saattoi kuitenkin jatkaa pääministerinä, koska Venstre ei periaatteesta halunnut hallitusvaltaan ennen kuin kuningas hyväksyisi Norjan omat konsulaatit. Hallitus haki eroa vuonna 1895, kun se ei ollut saanut vaaleissa enemmistöä taakseen. Eroa ei kuitenkaan myönnetty kuin vasta kuukausien päästä, jolloin Stangin seuraajaksi nousi oikeusministeri Francis Hagerup.

Koska Stang ei ollut itse voinut asettua ehdolle vuoden 1894 suurkäräjävaaleissa ollessaan pääministeri, hän joutui ulos valtakunnanpolitiikasta, kunnes hänet valittiin uudelleen kansanedustajaksi 1898. Vuonna 1901 hänestä tuli Norjan korkeimman oikeuden tuomari, mutta hän jaksoi virassa vain kolme vuotta, minkä jälkeen hän jäi eläkkeelle ja vetäytyi julkisesta elämästä.

Stangin pojasta Fredrik Stangista tuli Høyren puheenjohtaja 1906.

• 
  Stangin ensimmäinen hallitus.
• 
  Stangin toinen hallitus.
• 
  Stang (vasen yläkulma) vuonna 1895 julkaistussa pilakuvassa.

Kunnianosoitukset

Stangille myönnettiin vuonna 1890 Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi. Høyre on nimennyt Oslon toimitalossaan sijaitsevan 75 neliömetrin laajuisen kokoustilan Stangin mukaan.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Emil Stang Wikimedia Commonsissa

• Emil Stang Norjan hallituksen verkkosivuilla (norjaksi)