Folkloristiikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtaja, professori Jouko Hautala nauhoitusten parissa 1953.

Folkloristiikka (myös kansanrunoudentutkimus ja perinteentutkimus[1]) on humanistinen tieteenala, joka tutkii ihmisten elämismaailmaa ja kansanomaisia ajattelumalleja eli kansan tietämystä. Folkloristiikka tunnettiin ennen kansanrunouden tutkimuksena tai kansanrunoustieteenä. Sen tutkimuskenttä oli siis kapeampi kuin nykyään. Muualla Euroopassa folkloristiikka luetaan usein kuuluvaksi kansatieteeseen eli etnologiaan, joka Suomessa tarkoittaa aineellisen ja sosiaalisen kulttuurin tutkimusta. Henkisen kansankulttuurin tutkimuksena folkloristiikkaa voidaan pitää kulttuuriantropologian osa-alueena.

Folkloristiikkaa opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi tutkijana, toimittajana, amanuenssina ja opettajana. Tyypillisiä työnantajia ovat järjestöt, säätiöt, kunnat ja yliopistot.[2]

Suomalaisen folkloristiikan historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen folkloristiikan juuret ovat Mikael Agricolan psalttarin esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtia Elias Lönnrotin Kalevalasta, joka julkaistiin vuosina 1835 ja 1849. Teoksesta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti.

Osana alan merkittävää histroriaa Suomessa isä ja poika Julius ja Kaarle Krohn kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän. Se tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä. Menetelmä tutki runojen paikallisia variaatioita ja yritti mallintaa niiden alkumuodon ja alkuperäisen sanottavan ja tarkoituksen.

Vuonna 1935 perinnearkistoselvennä karttui runsailla proosakertomusten, varsinkin tarinoiden kokoelmilla Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä. Maantieteellistä menetelmää alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksi Antti Aarne tutki sen avulla kansansatuja ja Elsa Enäjärvi-Haavio kansanleikkejä.

Runojen, proosakertomusten ja pienfolkloren kuten sananparsien, arvoitusten ja vitsien ohella folkloristiikan tutkimuskohteena ovat olleet toiminnalliset kokonaisuudet kuten leikit, tanssit, juhlat ja muut tavat sekä viime vuosikymmeninä yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ryhmien perinteet ja kulttuurit, esimerkiksi työväenperinne tai lastenperinne.

1960-luvulta lähtien folkloristiikka on laajentunut vanhoista kansanomaisista perinneaineksista kenttätutkimukseen, elävien perinteentaitajien ja myös urbaanien miljöiden ja modernien ilmiöiden tutkimukseen. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinnetekstien lisäksi niiden esiintymiskontekstin eli yhteisön, kertojat, esittäjät ja kuulijat sekä esitystilanteen. Folkloristiikan tutkimuskohteena ovat myös erilaiset nyky-yhteiskunnan kulttuuri-ilmiöt pienryhmien sanankäytöstä aina laajoihin populaarikulttuurin piirteisiin asti. Nykyisyys- ja menneisyyskuvien lisäksi folkloristiikkaa sävyttää voimakas kiinnostus muistitietoon, muistin sosiaalisiin prosesseihin ja muistamisen politiikkaan. Folkloristiikan tutkimuskohteisiin kuuluu myös se, miten perinnettä käytetään esimerkiksi matkailussa tai markkinoinnissa.

Yliopistoissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen oppiaine syntyi Helsingin yliopistossa vuonna 1888, kun Kaarle Krohn nimitettiin aineen dosentiksi. Vuonna 1908 hänen ylimääräinen professuurinsa vakinaistettiin alan ensimmäiseksi professorin oppituoliksi. Oppiaineen nimi muutettiin folkloristiikaksi vuonna 1989 Leea Virtasen ollessa professorina. Helsingin yliopistossa oli kaksi folkloristiikan professuuria, joista toisen haltijana toimi alun perin apulaisprofessoriksi uuteen virkaan vuonna 1991 nimitetty Satu Apo, joka jäi eläkkeelle vuonna 2011. Apon jäätyä eläkkeelle oppiaineessa on yksi professuuri, johon Anna-Leena Siikalan jäätyä vuonna 2007 eläkkeelle valittiin 1. elokuuta 2009 alkaen Lotte Tarkka. Turun yliopistossa folkloristiikan juuret ovat vuodessa 1963, jolloin Lauri Honko nimitettiin vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Folkloristiikka itsenäistyi täysin omaksi oppiaineekseen Turussa vuonna 1992, jolloin alun perin folkloristiikan apulaisprofessoriksi nimitettiin Annikki Kaivola-Bregenhøj, ja vähän myöhemmin virka muutettiin täydeksi professuuriksi. Vuonna 2006 folkloristiikan professoriksi nimitettiin Pekka Hakamies. Joensuun yliopistossa perinteentutkimuksen professorina on Seppo Knuuttila ja Åbo Akademin folkloristiikan professori on Ulrika Wolf-Knuts. Jyväskylän yliopistossa etnologian apulaisprofessoriksi nimitettiin Päivikki Suojanen vuonna 1992. Virka muutettiin täydeksi professuuriksi vuonna 1998, jolloin Päivikki Suojasen etnologian professorin viran opetusalaksi määritettiin folkloristiikka. Suojanen siirtyi eläkkeelle vuonna 2003.

Anna-Leena Siikala on nimitetty tieteen akateemikoksi kesäkuussa 2009. Aiempia akateemikoiksi nimitettyjä kansanrunoudentutkimuksen professoreita ovat olleet Martti Haavio ja Matti Kuusi.

Folkloristiikan tieteellinen seura on vuonna 1937 perustettu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, jonka toiminnan näkyvin osa on verkossa avoimesti saatavilla oleva ja tiettävästi Suomen vanhin vapaan saatavuuden tieteellinen verkkolehti Elore. Kansainvälinen tieteellinen seura on nimeltään Folklore Fellows, ja sen julkaisusarja Folklore Fellows Communications on yksi Suomalaisen Tiedeakatemian vanhimpia julkaisusarjoja. Alan merkittävä tieteellinen yhteisö, julkaisija ja tutkimuslaitos on vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka kansanrunousarkistoa mainitaan maailman suurimmaksi perinneaineistojen kokoelmaksi.

Suomalaisia folkloristeja, perinteen- ja kansanrunoudentutkijoita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Finto: KULO: folkloristiikka finto.fi. Viitattu 11.5.2023.
  2. Folkloristiikka: Mihin valmistuneet ovat sijoittuneet? töissä.fi. Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut HY+. Viitattu 28.9.2017.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]