Fortis ja lenis
Fortis ja lenis ovat kielitieteellisiä ja tarkemmin fonetiikassa käytettäviä käsitteitä, joilla viitataan konsonantteihin. Ne tulevat latinan sanoista fortis (vahva) ja lenis (heikko). Fortis viittaa sellaisiin konsonantteihin kuten p ja t, ja lenis sellaisiin kuten b ja d.
Fortis-lenis-jaottelua käytetään kielitieteessä nykyään harvoin. Niillä on kuitenkin edelleen merkitystä esimerkiksi mandariinikiinan, gaelin ja 1800-luvun saksan foneettisessa merkitsemisessä. Jaottelulla on merkitystä silloin, kun esimerkiksi b ja p äännetään molemmat soinnittomasti. Mikäli on kyse soinnillisuudesta, ei käytetä fortis- eikä lenis-termiä. Termien fortis ja lenis käyttö on perusteltua myös mm. koltansaamen soinnittomien ja (puoli)soinnillisten frikatiivien kohdalla (ks. Feist, Timothy 2011: A Grammar of Skolt Saami. [Thesis]. Manchester, UK: The University of Manchester.).
Tarkemmin konsonanttien luokittelusta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Konsonantteja voi tarkemmin luokitella sen perusteella, missä kohtaa ääniväylässä konsonantin ääntämiseen vaikuttavan ilmavirran liike estetään tai siihen tuotetaan hälyä tai sen perusteella millä tavoin ilmavirran kulku estetään.
Kun ilmavirran esto tapahtuu huulissa (lat. labium), puhutaan labiaalisista konsonanteista, jos esto tapahtuu hampaiden (dentes) tienoilla puhutaan dentaalisista konsonanteista. Jos ilmavirran esto tehdään nostamalla kieltä kohti kitalakea (palatum), on kyseessä palataalinen konsonantti ja mikäli ilmavirran esto taas tapahtuu kitalaen pehmeämmässä takaosassa (velum) käytetään ilmausta velaarinen. Edelleen kurkunpäässä (larynx) tapahtuva ilmavirran esto tuottaa laryngaalisen konsonantin.[1]
Jos ilmavirta estetään kokonaan syntyy ns. klusiili, esimerkiksi k, t. Silloin kun ilmavirran kulkuväylä on hyvin kapea, puhutaan puolestaan frikatiiveista, esimerkiksi f, z. Kun ilmavirta kulkee konsonanttia äännettäessä ulos myös nenän kautta, puhutaan nasaalikonsonanteista, esimerkiksi m, n. [1]