Hutiat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hutiat
Capromys pilorides
Capromys pilorides
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Jyrsijät Rodentia
Alalahko: Piikkisikamaiset jyrsijät Hystricomorpha
Osalahko: Piikkisikamaiset Hystricognathi
Heimo: Hutiat
Capromyidae
Smith, 1842
Alaheimot
Katso myös

  Hutiat Wikispeciesissä
  Hutiat Commonsissa

Hutiat (Capromyidae) on piikkisikamaisten jyrsijöiden (Hystricomorpha) alalahkoon ja piikkisikamaisten (Hystricognathi) osalahkoon kuuluva jyrsijäheimo.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pörröhäntähutia (Mesocapromys melanurus) vuoden 1884 piirroksessa.

Suurimmat hutialajit ovat puolen metrin mittaisia ja painavat jopa seitsemän kilogrammaa, pienimmät taas 20 senttimetrin pituisia ja hieman yli kilon painoisia. Hutioilla on tanakka ruumiinrakenne, suuri pää ja lyhyet jalat. Kuono on tylppä, korvat pienet ja jalat lyhyet. Häntä on karvainen ja kaikilla lajeilla jamaikanhutiaa (Geocapromys brownii), bahamanhutiaa (Geocapromys ingrahami) ja tsagutia (Plagiodontia aedium) lukuun ottamatta lähes ruumiin mittainen. Viimeiseksi mainitun häntää peittävät karvan sijaan suomut. Hutioilla on kolmiosainen mahalaukku. Monissa suhteissa, kuten paksun karvapeitteensä rakenteen johdosta, hutiat muistuttavat rämemajavaa eli nutriaa, jonka kanssa ne ovatkin historiallisesti luokiteltu samaan heimoon.[1]

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hutioita elää ainoastaan Karibian saarilla. Monet lajit elävät mangrovemetsissä tai -soilla.[1]

Ravinto ja elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat hutiat syövät versoja, hedelmiä, puunkuorta ja lehtiä sekä toisinaan myös pieniä eläimiä kuten matelijoita. Osa lajeista elää maassa, osa on hyviä kiipeilijöitä, jotka etsivät ravintoa myös puista. Suurin osa hutialajeista on päiväaktiivisia. Hutiat elävät pareina. Lisääntymistä tapahtuu ympäri vuoden. Emo imettää poikasia syntymän jälkeen kymmenen vuorokautta.[1] Ne eivät kaivaudu maahan, vaan käyttävät suoja- ja pesäpaikkoinaan puun- tai kallionkoloja.

Uhanalaisuus ja uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkumaahutiaa (Mesocapromys sanfelipensis) ei ole havaittu kertaakaan vuoden 1978 jälkeen.

Hutioita on tunnistettu noin 20 lajia, joista kuitenkin sukupuuttoon kuolleita tiedetään tai epäillään olevan noin puolet. Monille lajeille kohtalokkaita ovat olleet ihmisen Karibian saaristoon tuomat vieraslajit, kuten koirat ja mangustit. Kuubassa hutioita on metsästetty lihan vuoksi. Runsaimpia lajeja pidetään jopa maanviljelystuholaisina, toiset taas ovat uhanalaisia. Hutioiden neljästä alaheimosta vain kaksi on hengissä.

  • Heptaxodontidae, Länsi-Intian saarilla eläneiden, sukupuuttoon kuolleiden jättiläishutioiden heimo
  1. a b c Elo, Ulla (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 1: Nisäkkäät, s. 52–53. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4686-1
Tämä nisäkkäisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.