Katiska

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo kalastusvälineestä. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
Anttilan isäntä kokee säle- eli liistekatiskaa Venesjärvellä 1935.
Katiskan pienoismalli
Katiskan lasku veteen.

Katiska on tavallinen kalastusväline ja yksi vanhimmista pyydysmalleista. Se tehdään nykyään yleensä rautalankaverkosta; aiemmin materiaalina olivat puusäleet eli liisteet ja havut. Katiska on veteen laskettu häkki, johon kalat pääsevät uimaan sisään kohtuullisen helposti, mutta josta pois pääseminen on kalalle vaikeaa.

Sana katiska juontuu muinaisvenäjän häkkiä tarkoittavan sanan monikkomuodosta kotĭci. Suomen kirjakielessä katiska mainitaan ensimmäisen kerran herra Martin 1500-luvun käännöksessä kuningas Kristofferin maanlaista.[1]

Liistekatiska eli sälekatiska eli kartiska tehtiin petäjästä pintapuusta kiskotuista liisteistä. Näistä esimerkiksi noin yhden senttimetrin paksuisista ja kolme senttimetriä leveistä säleistä lyötiin pohjaan pyöreähkö pesä ja sen nieluun rannasta johtava aita. Liisteet sidottiin toisiinsa koivuvitsaksin. Liisteiden väli oli yleensä alle 25 millimetriä ja siteiden väli 150 millimetriä. Liistekatiska ulottui veden yläpuolelle noin puoli metriä ja kalat poimittiin sieltä lippoamalla tai haaviamalla. Pesän malleja oli useita ja lokeroitakin saattoi olla useampia. Aita tehtiin usein havuista. Pyydyksen pystytys aloitettiin kevätjäiltä ja kevään kutukalat olivat pääsaalis. Katiskan saattoi pystyä pitämään koko kesänkin paikoillaan. Liistekatiskoiden suosio alkoi taantua eri puolilla Suomea 1800-luvulla, jolloin mäntytukin arvo kohosi. Eräissä Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun tervapitäjissä ja toisaalta myös Vienan Karjalassa on puukatiskan käytöstä 1900-luvulle tultaessa tuskin lainkaan todisteita.[2]

Nykyisin katiskat tehdään paksusta rautalangasta ja rautalankaverkoista. Tällainen katiska upotetaan kalastuksessa vesistön (järven tai lammen) pohjaan nielu yleensä rantaan päin. Katiskassa on myötäsukainen nielu, josta kalat uivat helposti sisälle, mutta vain onnekkaimmat sattumalta osuvat uimaan takaisin ja vapauteen. Muut katiskaan joutuneet ovat siten katiskan kokijan saalista. Katiskaan on kiinnitetty naru, jonka toiseen päähän on sidottu pinnalla kelluva merkki, tupuri eli kuppulähde?. Tupurin avulla katiska löydetään ja narusta nostetaan ylös kokemista varten.

Katiskaa veteen laskiessa on syytä varmistua, että naru on riittävän pitkä ja tupuri yltää pintaan asti. Muussa tapauksessa katiska kadotetaan, sillä katiska kyllä vetää tyhjän muovigallonankin upoksiin. Ylimääräistäkään pituutta narussa ei saisi olla, sillä ohiajava moottorivene saa kelluvan narun helposti potkuriinsa.

Kapean nielun kautta ei kannata yrittää ottaa kaloja, koska se menettää hentorakenteisena helposti kuosinsa ja samalla katiska pyytävyytensä. Katiskassa onkin suljettava pieni luukku, jonka kautta kalat varistellaan ulos katiskasta. Nielun kautta kaloja ei saa varistelemallakaan pois.

Otettaessa katiska rannalle on ehdottomasti suljettava nielu, ettei sinne eksy maaeläimiä.[3]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 377. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X
  2. U. T. Sirelius: ”Katiska”, Suomalaisten kalastus, s. 283–303. (Näköispainos 2009) Helsinki: SKS, 1907. ISSN 0355-1768
  3. Seppo Huuskonen: ”Katiska”, Vapaa-ajan kalastaja, s. 179–184. Jyväskylä: Gummerus, 1978. ISBN 951-20-1618-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tapiola – suuri suomalainen eräkirja
  • Myllylä, Markku: Katiskapyynnin ABC kesämökkiläisille ja muille asianharrastajille. Helsinki: Kalatalouden keskusliitto, 1996. ISBN 952-9614-21-7