Lex Kallio
| Lex Kallio | |
|---|---|
| Oikea nimi | Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin |
| Lakiteksti | Asutuslaki |
| Vaikutusalue | Suomi |
| Säädöskokoelmassa | 278/1922 |
| Annettu | 25. marraskuuta 1922 |
| Voimassa | 1922–1937 |
| Lainsäädäntö | |
| Ehdottaja | Kyösti Kallio |
| Tiivistelmä | |
|
2 §. Viljelys- tai asuntotilan hankkimiseksi annetaan sitä haluavalle Suomen kansalaiselle valtion- ja kunnanviranomaisten apua sekä valtion välitystä – – |
|
Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin eli Lex Kallio oli Suomessa vuonna 1922 säädetty asutus- ja maanlunastuslaki, joka velvoitti valtion ja kunnat järjestämään tilattomaan väestöön kuuluville mahdollisuuden hankkia omaa maata edullisin ehdoin. Ensisijaisesti tähän tarkoitukseen oli käytettävä valtion ja seurakuntien omistamia tai vapaaehtoisesti ostettavia yksityisiä maita, mutta laki mahdollisti myös yksityisomistuksessa olleiden maiden pakkolunastamisen. Lain nimi viittaa maalaisliittolaiseen Kyösti Kallioon, joka valmisteli sitä maatalousministerinä ja oli pääministerinä sen säätämisen aikaan.[1] Lex Kallion nojalla myös aiemmin vuonna 1918 maansa lunastamaan päässeet maanvuokraajat eli torpparit pystyivät hankkimaan itselleen lisämaita pientilojensa elinkelpoistamiseksi.
Laki kärjisti Maalaisliiton suhteita oikeistopuolueisiin, Kansalliseen Kokoomukseen ja Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen (RKP), jotka vastustivat yksityiseen omistusoikeuteen puuttumista. RKP pelkäsi lain myös muuttavan maaseudun kielisuhteita.[1] Suomen Sosialidemokraattinen Puolue kannatti lakia.[2]
Koska valtion maat sijaitsivat usein epäedullisesti ja otaksuttiin, ettei yksityismaita ole paljoakaan myytävänä, poliitikot päättivät torpparilain (135/1918) esikuvan mukaisesti käyttää pakkoluovutusta. Pakkolunastuspykälän (4 §) vuoksi laki tuli säätää perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Oikeisto äänesti määrävähemmistöllään lain lepäämään vuoden 1922 eduskuntavaalien yli.[2]
Lain nojalla maata voitiin hankkia henkilölle, joka oli täysi-ikäinen, hallitsi itseään ja omaisuuttaan, jolla oli kansalaisluottamus, joka ei ennestään omistanut tai hallinnut maata ja sitoutui kolmessa vuodessa rakentamaan tilalle asunnon. Lisäksi hänellä piti olla ammattitaito maan viljelemiseen ja tarvittavat maataloustyökalut.[3] Tilan koon yläraja oli 20 hehtaaria peltomaata ja 20 hehtaaria metsämaata Etelä- ja Keski-Suomessa tai 75 hehtaaria metsämaata Lapissa.[4] Maata voitiin pakkolunastaa vain tiloilta, joilla oli Etelä- ja Keski-Suomessa maata yli 200 hehtaaria ja Oulun läänissä yli 400 hehtaaria, mikäli omistaja asui tilalla tai viljeli sitä. Pienempienkin tilojen maita voitiin pakkolunastaa, jos niiden omistaja ei asunut tilalla eikä viljellyt niitä ”järkiperäisesti”.[5]
Lex Kalliota täydensi eduskunnassa kolmen vuoden kiistelyn jälkeen vuonna 1925 hyväksytty laki puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimien kiinteistöjen palauttamisesta eli niin sanottu Lex Pulkkinen. Kyseessä olivat maaseutujen metsäalueet, joita puutavarayhtiöt olivat vastoin eduskunnan vuonna 1915 hyväksymää asetusta hankkineet omistukseensa ja jotka oli tarkoitus palauttaa valtiolle käytettäväksi asutustarkoituksiin.[6]
Pakkoluovutusta jouduttiin käyttämään melko harvoin, sillä maata sai vapaaehtoisilla kaupoilla ja talouspulan aikana vararikkohuutokaupoista.[2] Lex Kallion kumosi vuoden 1938 alussa voimaan tullut asutuslaki (332/1936).[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kari Hokkanen: Lex Kallion pitkä historia Teoksesta Kyösti Kallio 1: 1873–1929 (WSOY, Helsinki 1986). Kyösti Kallio -sivusto.
- ↑ a b c Otavan suuri ensyklopedia, Otava 1978–1983, ISBN 951-1-05063-X, hakusana "asutustoiminta", osa 2, s. 406.
- ↑ Laki 278/1922, 3 §.
- ↑ Laki 278/1922, 8 §.
- ↑ Laki 278/1922, 4 §.
- ↑ Tiainen, Jorma O. (toim.): 'Vuosisatamme Kronikka, s. 337. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
- ↑ Asutuslaki, 332/1936, 97 §.