Ludvig Lindström

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ludvig Lindström
Ludvig Lindström vuonna 1929.
Ludvig Lindström vuonna 1929.
Kansanedustaja
2.2.1914–3.4.1917
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Turun eteläinen
Henkilötiedot
Syntynyt7. helmikuuta 1879
Turku
Kuollut12. joulukuuta 1953 (74 vuotta)
Turku
Ammatti filosofian kandidaatti, toimittaja

Ludvig Leander Lindström (7. helmikuuta 1879 Turku – 12. joulukuuta 1953 Turku) oli suomalainen toimittaja, vakuutusjohtaja ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1914–1917.[1] Lindström oli 1900-luvun alkuvuosina Turun ruotsinkielisen työväenliikkeen merkittävimpiä vaikuttajia. Hän oli muun muassa Arbetet-lehden kantavia voimia. Vuoden 1916 jälkeen Lindström jätti työväenliikkeen ja sisällissodan aikana hän oli valkoisten puolella taistelleen Saariston Vapaajoukon komppanianpäällikkö. Myöhemmin Lindström teki pitkän uran vakuutusyhtiö Sammon osastopäällikkönä.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Lindströmin vanhemmat olivat Kemiössä syntynyt peltiseppä Johan Leander Lindström (1848-1905) ja Loimaalta kotoisin ollut Johanna Israelintytär (s. 1850). Lindström kirjoitti ylioppilaaksi Svenska reallyceum i Åbosta 1899 ja valmistui kansakoulunopettajaksi Uudenkaarlepyyn seminaarista 1902, jonka jälkeen hän työskenteli Paraisilla toimineen Sydvästra Finlands svenska folkhögskolanin opettajana.[2] Lindström aloitti poliittisen toimintansa jo ensimmäisen sortokauden aikana aktivistiliikkeessä.[3]

Toimittajana ja kansanedustajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1907 Lindström siirtyi Turussa ilmestyneen Politiken-lehden vastaavaksi toimittajaksi.[1] Saman vuoden joulukuussa Lindström ja Walter Borg auttoivat V. I. Leniniä pakenemaan Ruotsiin. Lindström saattoi junalla Turkuun saapuneen Leninin hevoskyydillä Paraisiin, josta tämä jatkoi laivalla Tukholmaan.[4] Politikenin lakkauttamisen jälkeen hänet valittiin tammikuussa 1908 Svenska arbetarinstitutet i Åbon ensimmäiseksi johtajaksi. Lindströmiä pidettiin poliittisena kiihkoilijana, jonka vuoksi hän sai viran vasta kovan väännön jälkeen. Turun ruotsinkieliset porvarit yrittivät Rafael Collianderin johdolla useiden vuosien ajan savustaa Lindströmiä tehtävästään.[5] Kesällä 1908 Lindström tuomittiin majesteettirikoksesta kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen Politiken-lehdessä julkaistun artikkelin johdosta.[6] Valituskierteen jälkeen Lindström suoritti lopulta tuomionsa Turun lääninvankilassa vuonna 1909.[7]

Lindström muodosti Åbo Svenska Arbetarföreningenin radikaalin ydinryhmän yhdessä Walter Borgin, William Lundbergin ja Janne Ojalan kanssa. Vuonna 1908 he perustivat Arbetet-sanomalehden, jonka avustajana Lindström toimi kansanopistonjohtajan työnsä ohessa. Hän kirjoitti myös nimimerkillä ”Jeppe på Bärget” ja käytti mahdollisesti nimimerkkiä ”Vidar”.[8] Lindström vastasi K. H. Wiikin kanssa lehden ideologisista artikkeleista sekä maataloutta käsittelevistä jutuista. Hänen kirjoittamansa on muun muassa vuoden 1911 joulunumerossa julkaistu kirjoitus ”Socialismens grundvalar” (Sosialismin perusteet). Suomalaisten torpparien ohella Lindström kävi muun muassa Tanskassa tutustumassa pientalonpoikien oloihin.[9] Historioitsija Anna Bondestam on luonnehtinut häntä monitieteilijäksi, jolla oli asiantuntemusta useilta aloilta kuten taloudesta, maanviljelyksestä, aatehistoriasta ja raamatuntuntemuksesta.[10]

Vuonna 1911 Lindström suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa, mutta pätevöitymisestään huolimatta hän joutui tyytymään huonosti palkattuun työväenopiston johtajan virkaan. Lindström valittiin kansanedustajaksi vuonna 1913.[11] Eduskunnassa hän ajoi muun muassa jumalanpilkkapykälän poistamista rikoslaista pitäen sitä uhkana sanavapaudelle ja tieteelle.[12] Lindströmin työ kansanedustajana jäi lyhyeksi, kun eduskunta hajotettiin jo kevätistuntokauden jälkeen kesäkuussa 1914.[11] Leipäännyttyään politiikkaan Lindström siirtyi vuonna 1916 Paraisten Kalkkivuoren konttoripäälliköksi ja kieltäytyi ehdokkuudesta saman vuoden eduskuntavaaleissa.[13] Lindström esiintyi viimeisen kerran työväenliikkeen edustajana helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 puhuessaan Turussa pidetyssä työläisten ja venäläisten sotilaiden yhteisessä vallankumousuhrien muistojuhlassa.[14]

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan käynnistyttyä Lindström liittyi Turunmaalta koottuun Saariston Vapaajoukkoon, joka sai sotilaskoulutusta Vårdössä noin kuukauden ajan. Lindström johti pääosin ruotsinkielisistä saaristolaisista koostunutta 1. komppaniaa.[15] Maalis-huhtikuun aikana osasto eteni Turun saaristosta Turun ja Loimaan kautta Forssaan. Saariston Vapaajoukko osallistui Lounais-Suomen puhdistamiseen punaisista ja sen väitetään teloittaneen pelkästään Forssan seudulla noin 200 henkilöä. Syksyllä 1918 julkaisemassaan muistelmateoksessa Skärgårdens Frikår Lindström mainitsee puhdistukset, mutta ei puhu suoraan teloituksista. Hän viittaa teoksessaan myös epäsuorasti laittomiin teloituksiin.[16] Lindström kertoo suhtautuneensa kielteisesti laittomina pitämiinsä sotatuomioistuimiin, joiden istuntoihin hän joutui itsekin osallistumaan.[15] Punaisia Lindström luonnehtii kovin sanoin muun muassa rosvojoukoksi. Hänen mukaansa valkoiset olivat lähteneet taisteluun puolustaakseen maataan ”väkivallalta ja barbarialta idästä tullutta psyykkistä tartuntaa vastaan.”[17] Lindström ei anna m2uistelmissaan minkäänlaista selitystä puolenvaihdolleen.[18]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen Lindström työskenteli Lounais-Suomen Tukkuliike Oy:n konttoripäällikkönä 1919 ja vakuutusyhtiö Sammon palveluksessa muun muassa osastopäällikkönä vuodesta 1920 lähtien. Varsinaisen toimensa ohessa Lindström oli toimitusjohtajana Säästöpankki Fortunassa 1920–1943, Merimiesten Keskinäisessä Tapaturmavakuutusyhtiössä 1927–1953 ja Keskinäisessä Vakuutusyhtiö Sampsassa 1935–1953. Hän istui myös lukuisten vakuutusalan järjestöjen hallintoelimissä.[1][19] Lindström kuoli 74-vuotiaana joulukuussa 1953. Hänet on haudattu Turun hautausmaahan.[20]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludwig Lindströmin puoliso oli turkulainen Rauha Maria Engroos (1881–1979), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1902.[2] Pariskunnalla oli kuusi lasta.lähde?

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Folkskolan och den lärda skolan. Åbo: Arbetets förlag, 1913.
  • Den heliga Klösterbacken : också litet hembygdsforskning. Åbo: tekijä, 1913.
  • Lindström, Ludvig; Ungern, Ragnar: Turku kauppa- ja teollisuuskaupunkina 1913. Turku: Turun kaupunki, 1913.
  • Häxförföljelserna på Åland under 1600-talet. Åbo: Sosialistin Kirjapaino-osuuskunta, 1915.
  • Skärgårdens frikår : minnen. Åbo: E. Wallenius, 1918.
  • Keskinäisen Vakuutuslaitoksen Sammon vapaaehtoinen tapaturmavakuutusosasto : julkaistu osaston 20-vuotisjuhlan johdosta. Forssa: Keskinäinen Vakuutuslaitos Sampo.
  • Keskinäinen Vakuutuslaitos Sampo 1897–1927 : muistokirjoitus. Turku: Keskinäinen Vakuutuslaitos Sampo, 1927.
  • Merimiesten Keskinäinen Tapaturmavakuutusyhtiö 1902–1942 : muistojulkaisu. Turku: Merimiesten Keskinäinen Tapaturmavakuutusyhtiö, 1942.
  • Lindström, Ludvig; Strömberg, Dan (toim.): Skärgårdens frikår : Minnen upptecknade av Ludvig Lindström. (2. painos) Nagu: Naguprint, 2023. ISBN 978-952-65330-0-1

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Ludvig Lindström Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 28.5.2015.
  2. ↑ a b Lindström, Ludvig Leander. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu. Viitattu 28.5.2015.
  3. ↑ Bondestam, Anna: Arbetet : sanomalehti 1910-luvun Turussa ja ihmiset sen ympärillä, s. 37. Suomentanut Jaakko Mäkelä. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2022. ISBN 978-952-7466-13-1 Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ Kujala, Antti: ”Suomi vallankumouksen punaisena selustana”, Lenin ja Suomi. Osa 1, s. 219–222. Helsinki: Opetusministeriö; Valtion painatuskeskus, 1987. ISBN 951-860-238-7
  5. ↑ Bondestam 2022, s. 38.
  6. ↑ Virtapohja, Kalle: Kalterikansanedustajat olivat sortokauden uhreja ja sananvapauden sankareita 30.8.2024. Tiedetoimittaja. Viitattu 16.10.2024.
  7. ↑ Majesteettirikoksesta kärsimään. Sosialisti, 23.7.1909, nro 166, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.10.2024.
  8. ↑ Bondestam 2022, s. 28, 31, 81.
  9. ↑ Bondestam 2022, s. 161–162, 169.
  10. ↑ Bondestam 2022, s. 202.
  11. ↑ a b Bondestam 2022, s. 39.
  12. ↑ Bondestam 2022, s. 191–192.
  13. ↑ Bondestam 2022, s. 225.
  14. ↑ Bondestam 2022, s. 261.
  15. ↑ a b Mikkola, Antti: Väärää tietoa Saariston Vapaajoukosta 1.2.2002. Turun Sanomat. Viitattu 16.10.2024.
  16. ↑ Reims, Annastina: Turun Vapauttajat : Saariston Vapaajoukko ja Bertel Reimsin vaiheet sen jäsenenä vuoden 1918 aikana, s. 48–50. (Pro gradu -tutkielma) Turku: Turun yliopisto, 2022. Teoksen verkkoversio (PDF).
  17. ↑ Reims 2022, s. 15, 62.
  18. ↑ Kuusisto, Anja: Nu efterlyses berättelser om 1918 (arkistoitu sivu) 16.1.2016. Åbo Underrättelser. Viitattu 30.10.2024. (ruotsiksi)
  19. ↑ Johtaja Ludvig Lindström 60 vuotta. Helsingin Sanomat, 7.2.1939, nro 36, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 30.3.2023.
  20. ↑ Lindström, Ludvig Leander Hautakartta. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä. Viitattu 16.10.2024.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ludvig_Lindström&oldid=22738708”