Sumukammio
Sumukammio on ionisoivaa säteilyä havaitseva ilmaisin.[1] Sumukammion keksi Charles Wilson vuonna 1911. Varattujen hiukkasten kulku sumukammiossa näkyy sumujälkinä.
Toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sumukammio koostuu säiliöstä, jossa on kyllästettyä kaasua.[1] Kaasuna voidaan käyttää esimerkiksi vesihöyryä, joka saadaan ylikylläiseksi pudottamalla kammion painetta. Kun paine laskee, vesi tiivistyy pisaroiksi kohdissa, joissa hiukkassäteily on ionisoinut vesimolekyylejä. Valokuvaamalla pisarat nähdään reitti, jota pitkin ionisoiva hiukkanen on kulkenut. Kun sumukammio sijoitetaan magneettikenttään, hiukkasten radat kaareutuvat. Radan säde riippuu hiukkasen massasta, joten hiukkaset voidaan tunnistaa ratojensa perusteella.
Jos sumukammio on asetettu homogeeniseen magneettikenttään, niin kammion läpäisseen varatun hiukkasen liikemäärä voidaan määritellä mittaamalla hiukkasen radan kaarevuus,[2] sillä magneettikenttä työntää hiukkasta voimalla, joka on kohtisuorassa sekä hiukkasen nopeusvektorin että magneettikentän suunnan suhteen. Hiukkasen radan varrelle muodostuneiden pisaroiden määrän avulla voidaan mitata hiukkasen energia. Siten käyttämällä tietoa energiasta ja liikemäärästä on mahdollista laskea hiukkasen massa.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Sharma: Atomic and Nuclear Physics, s. 269. Pearson Education India, 2008. ISBN 9788131719244 (englanniksi)
- ↑ a b M.K. Sundaresan: Handbook of Particle Physics, s. 75. CRC Press, 2001. ISBN 9781420042054 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sumukammio Wikimedia Commonsissa