Ero sivun ”Liekinheitin” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p Botti lisäsi: lt:Liepsnosvaidis |
→Historiaa: Artikkeliin T-26 |
||
| Rivi 29: | Rivi 29: | ||
Armeija kokeili jatkosodan aikana myös [[Suomi-konepistooli]]n ja liekinheittimen yhdistelmää, mutta sitä ei kuitenkaan otettu palveluskäyttöön [http://www.pkymasehist.fi/sotam_17.jpg (kuva)]. |
Armeija kokeili jatkosodan aikana myös [[Suomi-konepistooli]]n ja liekinheittimen yhdistelmää, mutta sitä ei kuitenkaan otettu palveluskäyttöön [http://www.pkymasehist.fi/sotam_17.jpg (kuva)]. |
||
Suomalaiset saivat talvisodan aikana saaliiksi monta liekinheitinvaunuksi OT-133 muutettua T-26 -panssarivaunua. Suomessa ne muutettiin tykkivaunuiksi, koska liekinheittimet katsottiin liian riskialttiiksi ja sitä paitsi kallisarvoisen polttoaineen haaskaukseksi. Koska liekinheitinvaunun torni on sivulla, vaunuun voitiin lisätä täällä yläpikakivääri ja sen käyttäjä, jolloin vaunun tavallisin tehtävä eli jalkaväkirynnäkön tukeminen, helpottui olennaisesti. Näitä vaunuja on säilynyt useita; yksi on näytteillä [[Panssarimuseo]]ssa ja siinä on talviajan valkokirjava naamiomaalaus. |
|||
==Katso myös== |
==Katso myös== |
||
Versio 22. toukokuuta 2008 kello 23.21
Liekinheitin on laite, jonka tarkoituksena on syöstä tulta. Sotilaskäyttöön valmistetut liekinheittimet ruiskuttavat suihkun palavaa nestettä kohteeseensa. Esimerkiksi maataloudessa tarvittaviin hallittuihin polttotehtäviin käytetään pelkkää palavaa kaasua (propaania, nestekaasua) pitkällä liekillä polttavia laitteita.
Sotilaallinen käyttö
Yhden sotilaan käyttämä liekinheitin koostuu tavallisesti selässä kuljetettavasta säiliöstä, joka voi koostua kahdesta kolmeen erillisestä astiasta. Yhdessä astiassa on polttoneste ja toisessa paineistettu ponnekaasu, yleensä typpikaasu. Kolmen säiliön järjestelmässä kaksi ulompaa astiaa sisältää polttonesteen ja keskimmäinen kaasun. Kaasun tehtävänä on toimia ponnekaasuna ja pakottaa neste letkuun ja liekinheittimen suuttimeen. Suuttimen kahvassa on pieni polttoainevarasto, jousiventtiili ja sytytinjärjestelmä. Liipasinta painettaessa kaasun paineistama polttoneste syöksyy sytyttimen ylitse. Sytytin voi olla lämpöä tuottava sähköinen vastuskela tai ns. esiliekki, joka voi saada polttoaineensa säiliön kaasusta.
Liekinheittimen psykologinen vaikutus voi olla erittäin suuri valmistautumattomiin vihollisjoukkoihin. Liekinheitintä käytetään pitkälti linnoitusten vyöryttämiseen. Koska liekinheitin syöksee paineistettua palavaa nestettä, voidaan nestepatsas ohjata esimerkiksi seinän kautta paikkoihin, joihin ei ole näköyhteyttä, esimerkiksi bunkkereihin. Myös palamaton neste voidaan suihkuttaa ja sytyttää jälkikäteen.
Historiaa
Ensimmäisen nykyaikaisen liekinheittimen katsotaan olleen saksalaisen Richard Fiedlerin kehittämä. Hän lähetti suunnitelmansa Flammenwerfer-laitteesta Saksan armeijalle 1901. Hänen malleistaan merkittävin oli yksittäisen sotilaan kantama malli, jossa oli yksittäinen n. 1,2 m:n korkuinen sylinteri, joka oli jaettu pystysuunnassa siten, että ylemmässä kammiossa oli polttonestettä ja alemmassa paineistettua kaasua. Painamalla vivusta kaasu pakotti nesteen kumiletkuun ja sytytinlaitteen ylitse teräksiseen suuttimeen. Laite syöksi palavan nestesuihkun ja runsaasti savua n. 18 metrin päähän kahden minuutin ajan. Laitteella voitiin ampua vain kerran, sytytinyksikkö piti vaihtaa uuteen käytön jälkeen.
Vasta vuonna 1911 laite hyväksyttiin Saksan armeijaan, jolloin muodostettiin 12 komppanian erikoisrykmentti varustettuna liekinheittimin. Asetta käytettiin ensimmäisessä maailmansodassa ensimmäistä kertaa lokakuussa 1914 ranskalaisia joukkoja vastaan. Brittejä vastaan asetta käytettiin heinäkuussa 1915 Hoogessa, jossa liekinheittimillä saavutettiin jossakin määrin menestystä.
Ensimmäiset liekinheittimet osoittautuivat kömpelöiksi ja hankaliksi laitteiksi, jotka voitiin laukaista turvallisesti ainoastaan juoksuhaudasta. Tämä rajoitti heittimen käytön vain paikkoihin, missä vihollisen juoksuhaudat olivat tarpeeksi lähellä, mikä oli harvinaista. Liekinheittimiä käyttävät sotilaat olivat erittäin alttiita vihollisen tulelle ja heidät yleensä ammuttiin vangiksi ottamisen sijasta. Myös ranskalaiset ja britit testasivat liekinheittimiä, mutta luopuivat niistä pian. Saksalaiset jatkoivat kokeilujaan ja käyttivät heittimiä n. 300 kertaa sodan aikana.
Liekinheittimiä käytettiin myös toisessa maailmansodassa. Yksittäisten liekinheittimin varustettujen sotilaiden haavoittuvuus sai aikaan kokeiluja, joissa liekinheittimiä asennettiin panssarivaunuihin. Britit eivät juurikaan kehittäneet kannettavia malleja, mutta Yhdysvaltain merijalkaväki käytti niitä Tyynellämerellä vyöryttäessään japanilaisten juoksuhautoja ja bunkkerikomplekseja. Joskus japanilaiset piiloutuivat erittäin syviin luoliin, jonne liekit eivät yltäneet, mutta palamisreaktio söi kohteista kaiken hapen. Myös USA:n joukot lopettivat kannettavien mallien käytön, kun liekinheittimellä, kutsumanimeltään Ronson-järjestelmä, varustetut Sherman-panssarivaunut tulivat käyttöön. Saksalaiset käyttivät liekinheittimiä lännessä sodan alkuvaiheessa ja itärintamalla koko sodan ajan, mm. poltetun maan taktiikkaa hyödyntäessään. Heillä liekinheitinmiehen varusteisiin kuului paksu yksiosainen tulensuojapuku ja asbestikäsineet.
Yhdysvaltain joukot käyttivät liekinheittimiä myös mm. Korean sodassa sekä Vietnamin sodassa.
Suomen armeijan käyttöön tilattiin vuonna 1939 Italiasta 176 Lanciaflamme Spalleggiabile Model 35 liekinheitintä, mutta niistä vain 28 toimitettiin talvisodan aikana, eikä niitä tiettävästi ehditty toimittaa rintamakäyttöön. Loput 148 Suomessa M/40 malliksi nimettyä heitintä saapuivat välirauhan aikana.
Jatkosodan aikana suomalaiset saivat sotasaaliiksi neuvostoliittolaisia ROKS-2 liekinheittimiä, jotka otettiin käyttöön nimellä M/41-R.
Armeija kokeili jatkosodan aikana myös Suomi-konepistoolin ja liekinheittimen yhdistelmää, mutta sitä ei kuitenkaan otettu palveluskäyttöön (kuva).
Katso myös
Aiheesta muualla
