Falangi

Kreikkalainen falangi.

Makedonialainen falangi.

Falangi (m.kreik. φάλαγξ, falanks , taistelujärjestys, sananmukaisesti puupölkky) on keihäsmiesten muodostelma, jota muun muassa kreikkalaiset, makedonialaiset ja jotkut Lähi-idän kansat käyttivät sotatantereella. Kuuluisin falangitaistelu lienee Marathonin tasangon taistelu (490 eaa.), jossa Ateenan vapaiden miesten falangit ottivat voiton Persian kuningas Dareioksen valtavasti ylivoimaisista joukoista. Makedonian helleenien kuningas Aleksanteri Suuri hioi falangitaktiikan huippuunsa idän valloitusretkensä aikana. Tämä muodostelma koki uudelleensyntymisen renessanssiaikana, jolloin sen tekivät kuuluisaksi ennen kaikkea sveitsiläiset keihäsmiehet ja saksalaiset landsknecht -joukot. Ajan myötä falangin teho kuitenkin hävisi ruutiaseiden ja niiden vaatiman uuden linjataktiikan myötä.

Perusteet ja käyttö

Falangissa pitkin keihäin varustautuneet sotilaat ryhmittyivät leveään ja syvään suorakulmioon siten, että ensimmäinen rivi osoitti keihäänsä suoraan eteenpäin, seuraava rivi ylempänä suoraan eteenpäin, kolmas rivi ensimmäisten rivien ohi hieman yläkulmassa, seuraava jyrkemmässä yläkulmassa ja niin edelleen. Falangin teho perustui tähän keihäiden monikerroksiseen asetteluun, joka teki sen läpäisemisen ja hajottamisen edestäpäin erittäin vaikeaksi. Falangi oli erityisen tehokas ratsuväen suoraa rynnäkköä vastaan sillä hevoset eivät useimmiten suostuneet juoksemaan päin siilimäisesti sojottavaa keihäsmetsää. Muodostelman heikkous oli sen vaatima tiukka koulutus, sen taktinen joustamattomuus ja haavoittuvuus sivustahyökkäyksille. Falangi oli parhaimmillaan liikkuessaan eteenpäin sillä se oli hyvin vaikea pysäyttää edestä päin. Heikoimmillaan falangi oli käännöksissä, joita oli hidasta tai jopa mahdotonta toteuttaa. Ideaalinen maasto falangille oli tasaista tai heikosti viettävää ja puutonta.

Varustus

Falangiitin eli falangin jäsenen varusteisiin kuului antiikin aikana 2–3-metrinen piikki, pyöreä kilpi sekä joskus jalkasuojat ja kypärä. Kilpi tarjosi suojaa sekä käyttäjälle itselleen että tämän vasemmalla puolella olevalle. Tästä syystä taistelukosketuksen saanut falangi ajautui vähitellen oikealle, miesten hakiessa suojaa oikealla puolellaan olevan toverinsa kilvestä. Falangin oikea etukulma olikin sen vaarallisin paikka ja varattu kaikkein kokeneimmalle soturille.

Makedonian kuningas Filippos II uudisti falangin. Keihäs piteni 5–6 metrin pituiseksi piikiksi (sarisa) ja pronssisen rintapanssarin sijaan yleistyi kevyempi pellavainen haarniska (linothoraks). Falangin standardisyvyydeksi (ruodun pituudeksi) otettiin 16 riviä. Tällä järjestelyllä falangissa pääsivät kuusi ensimmäistä riviä taisteluun. Makedonialainen falangi osoitti ylivoimaisuutensa Khaironeian taistelussa, jossa kuningas Filippos itse komensi falangia, ja hänen poikansa Aleksanteri ratsuväkeä (hippeis). Taistelu käytiin Ateenan ja Theban johtamaa liittoa vastaan. Falangin sitoessa vihollisen päävoiman taisteluun, ratsuväen rynnäkkö ratkaisi taistelun.

Makedonian kuninkaana Aleksanteri III (Suuri) hioi falangitaktiikan lopulta huippuunsa. Hänen johtamanaan Makedonian armeija löi ylivoimaiset persialaisjoukot kolmessa taistelussa (Granikos, Issos ja Gaugamela) ja Aleksanterin armeija valloitti lopulta koko Persian. Falangi osoittautui voittamattomaksi myös Afganistanissa, Pakistanissa ja Intiassa. Myöhemmin hellenistisellä ajalla Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa, diadokit, käyttivät falangia pääasiallisena aselajina itse taistelun ratkaisemiseen.

Falangi jäi lopulta käytöstä 100-luvulla eaa. roomalaisen legioonan osoittauduttua taktisesti ylivoimaiseksi ja joustavammaksi muun muassa Pydnan taistelussa vuonna 168 eaa., jossa roomalaiset kukistivat Makedonian viimeisen kuninkaan Perseuksen.

Uusi kukoistus

Uuden nousun falangi koki 1300-luvulla, jolloin pitkin keihäin (piikein) varustautuneet flaamit löivät Ranskan ritariarmeijan Koortrijkin (Courtrain) taistelussa 1302. Samoin Robert Brucen johtamat skotit tuottivat Englannin kuninkaalle Edvard II:lle raskaan tappion Bannockburnin taistelussa 1314. Falangi osoittautui tehokkaaksi ratsuväen pysäyttäjäksi, mutta sen heikkoutena olivat sivustat, joihin ratsuväen oli helppoa iskeä, tätä korjattiin sijoittamalle ratsuväkeä sivustoihin. Toinen heikkous oli taktinen joustamattomuus. Englantilaisten vastataktiikaksi tulikin ensin ampua skottien falangit jousimiehillä hajalle, jonka jälkeen ritarit iskivät syntyneisiin aukkoihin. Lisäksi osalle jalkaväestä annettiin pitkävartinen hilparikirves, jolla piti katkoa vastapuolen piikit. Nämä olivat yleensä kaikkein suurikokoisimpia ja rohkeimpia sotilaita. Renessanssiaikana kilvet hylättiin tai korvattiin rintapanssarilla.

Sveitsissä piikkifalangi syntyi vastavetona Arbedossa 1422 kärsitylle tappiolle. Sveitsiläisten falangia kutsuttiin gewalthaufeniksi. Hilparimiehet olivat kyvyttömiä pysäyttämään rynnäköivää ritariarmeijaa, mutta gewalthaufen kykeni siihen. Sveitsiläiset tuottivat lopulta Burgundin herttualle Kaarle Rohkealle kolme karvasta tappiota vuosina 1471–1477 (Morat, Grandson ja Nancy), jonka jälkeen sveitsiläisiä pidettiin Euroopan parhaana jalkaväkenä. Englantia ja Skandinaviaa lukuun ottamatta, joissa jalkaväen pääaseina säilyivät hilpari ja jousi, kaikki Länsi-Euroopan valtiot järjestivät jalkaväkensä gewalthaufenin käyttämän taktiikan mukaisesti. Esimerkiksi keisari Maximilian perusti landsknecht-joukkonsa sveitsiläisten mallin mukaan.

Gewalthaufen kehittyi edelleen renessanssiaikana. Piikkimiehet operoivat neliömäisinä ryhmittyminä, joiden sivuja suojasivat musketeilla tai hakapyssyillä varustetut miehet. Tätä muodostelmaa kutsuttiin nimellä espanjalainen neliö eli tercio. Ruutiaseiden tehon kasvaessa piikki alkoi väistyä jalkaväen pääaseena. Lopullisesti piikin syrjäytti pistin. Sen yleistyttyä tuliasein varustautuneet joukot saattoivat suojata itseään tehokkaasti ratsuväen ja kevyempien joukkojen rynnäköiltä, mutta samalla säilyttää normaalin tulivoimansa.

Katso myös

• Aleksanteri Suuren armeija

Lähteet

• Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4