Jacques Chirac

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Jacques Chirac
Jacques Chirac vuonna 1997.
Jacques Chirac vuonna 1997.
Ranskan tasavallan 22. presidentti
17.5.1995 – 16.5.2007
Pääministeri Alain Juppé
Lionel Jospin
Jean-Pierre Raffarin
Dominique de Villepin
Edeltäjä François Mitterrand
Seuraaja Nicolas Sarkozy
Ranskan pääministeri
20. maaliskuuta 1986 – 10. toukokuuta 1988
Presidentti François Mitterrand
Edeltäjä Laurent Fabius
Seuraaja Michel Rocard
27. toukokuuta 1974 – 26. elokuuta 1976
Presidentti Valéry Giscard d'Estaing
Edeltäjä Pierre Messmer
Seuraaja Raymond Barre
Andorran ruhtinaskumppani
17.5.1995–16.5.2007
Edeltäjä François Mitterrand
Seuraaja Nicolas Sarkozy
Henkilötiedot
Syntynyt29. marraskuuta 1932
Pariisi
Kuollut26. syyskuuta 2019 (86 vuotta)
Pariisi
Ammatti virkamies
Puoliso Bernadette Chirac
Tiedot
Puolue PCF (vuoteen 1962)
UNR (1962–1968)
UDR (1968–1976)
RPR (1976–2002)
UMP (2002–2007)
Uskonto Katolinen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Jacques René Chirac (Fr-Jacques Chirac.ogg kuuntele ääntämys (ohje)) (29. marraskuuta 1932 Pariisi – 26. syyskuuta 2019[1][2] Pariisi) oli ranskalainen poliitikko, joka toimi Ranskan presidenttinä vuosina 1995–2007. Tätä ennen hän oli toiminut Ranskan pääministerinä 1974–1976 ja 1986–1988.

Henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chirac syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä Abel-François Chirac (1893–1968) oli yritysjohtaja ja äitinsä Marie-Louise Valette (1902–1973) oli kotiäiti. Perheellä oli selkeät talonpoikaiset juuret, vaikka kummankin vanhemman isoisät olivat olleet kansakoulunopettajia. Chiracin itsensä kertoman mukaan hänen sukunimensä tulee trubaduurien d’Oc-kielestä, runojen kielestä.

Jacques Chirac oli vanhempiensa ainoa lapsi, sillä häntä ennen syntynyt sisar kuoli hyvin varhain. Hän kävi koulua aluksi pariisilaisessa Lycée Carnot’ssa ja sittemmin Lycée Louis-le-Garnadin eliittikoulussa. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän työskenteli kolme kuukautta matruusina hiililaivalla. Vuonna 1951 hän aloitti opintonsa Institut d’études politiques de Paris’ssa, josta hän valmistui vuonna 1954.

Opiskeluaikanaan hän toimi lyhyen aikaa aktiivisesti maansa kommunistisessa puolueessa ja varsinkin tulevan kustantajan Christian Bourgoisin kanssa yhteistyötä tehden. Hän myi L’Humanité -lehteä Rue de Vaugirard’illa ja osallistui vähintään yhteen kommunistisolun kokoukseen, kuten hän on itse kertonut. Vuonna 1959 hän allekirjoitti Tukholman vetoomuksen ydinaseistautumista vastaan. Aloite vetoomukseen oli tullut kommunisteilta ja sen vuoksi hän joutui kuulusteluun anoessaan ensimmäistä viisumiaan Yhdysvaltoihin. Hän seurasi kesällä 1953 Bostonissa Harvardin yliopiston Summer schoolia Vuonna 1957 hän meni Ranskan huippuvirkamiehille tarkoitettuun École nationale d’administrationiin. Chirac sai reserviupseerin koulutuksen Saumurissa 1956–1957 ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi Algerian sotaan.

Poliittinen ura ennen valintaa presidentiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistuttuaan ENAsta Chiracista saattoi valita viran Cour des Comptesissa. Huhtikuussa 1962 pääministeri Georges Pompidou valitsi hänet henkilökuntaansa, mistä alkoi Chiracin poliittinen ura. Jo tuolloin Chirac sai lempinimen ”Le Bulldozer”, joka jäi pysyväksi. Chirac pyrki Pompidoun ehdotuksesta gaullistien ehdokkaana kansalliskokoukseen 1967, jonne hän pääsi Corrèzen departementin edustajana. Hänen perheensä oli kotoisin alueelta, joka oli vasemmiston vankkaa tukialuetta. Chiracin voitto oikeiston ehdokkaana takasi hänelle paikan hallituksesta valtiosihteerinä (alempana ministerinä) sosiaaliasioissa.

Chirac meni myös 1956 naimisiin Bernadette Chodron de Courcelin kanssa. Bernadette Chirac oli vanhaa aatelissukua ja hänen sukulaisensa Alphonse Chodron de Courcel sattui olemaan kenraali Charles de Gaullen ministeri sekä Elysée-palatsin sihteeri 1959–1962.

Vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikana Chirac oli neuvottelemassa opiskelijoiden kanssa. Sen jälkeen hän oli talous- ja finanssiministeri Valéry Giscard d'Estaingin alaisena valtiosihteerinä 1968–1971. Ensimmäisen varsinaisen ministerinasemansa hän sai vuonna 1972 maatalousministerinä. Tuossa asemassa hän puolusti voimakkaasti Ranskan viljelijöiden etuja Yhdysvaltoja, Länsi-Saksaa ja Euroopan komissiota vastaan. Vuonna 1974 Chirac siirtyi sisäministeriksi ja presidentti Pompidou nimitti hänet valmistelemaan vaalikampanjaansa vuoden 1976 presidentinvaaleja varten. Työ kuitenkin keskeytyi kun Pompidou yllättäen kuoli.

Gaullistipuolue nimitti presidenttiehdokkaaseen Jacques Chaban-Delmasin, vaikka Chirac tuki Pierre Messmerin ehdokkuutta. Chaban-Delmasin valinnan jälkeen 39 kansanedustajaa ja 4 ministeriä julkaisi 43:n vetoomuksen (Appel des 43) FNRI-puoluetta edustavan Valéry Giscard d'Estaingin puolesta.

Valéry Giscard d'Estaing löi Chaban-Delmasin vaalin ensimmäisellä kierroksella ja voitti toiselle kierroksella vasemmiston François Mitterrandin. Hän nimitti Chiracin pääministeriksi.

Pääministerinä Chirac oli joulukuussa 1974 myymässä Irakiin ranskalaisen ydinreaktorin, jonka Israel tuhosi ilmaiskulla 1981.

Chirac valittiin myös gaullistipuolueen Union des Démocrates pour la Républiquen (UDR) johtoon 1974 huolimatta monien puolueen johtohahmojen vastustuksesta. Chaban-Delmas ja Michel Debré syyttivät häntä puolueen pettämisestä presidentinvaalissa. Chirac joutuikin jättämään pian puheenjohtajuuden. Pääministerinä hän ehti toimia vain muutaman vuoden 1974–1976, kun hän erosi erimielisyyksien vuoksi.

Vuodet 1977–1995 hän oli Pariisin pormestari. Chirac rakensi koneistokseen uuden uusgaullistisen puolueen, Rassemblement pour la Républiquen (RPR) joka hajotti UDR:n.

Joulukuussa 1978 Chirac hyökkäsi Valéry Giscard d'Estaingin eurohenkistä politiikkaa vastaan Appel de Cochinilla, jossa hän otti nationalistisen ja ulkomaalaiskammoisen kannan. Chirac oli Euroopan parlamentin jäsen heinäkuusta 1979 huhtikuuhun 1980.[3]

RPR tuki Chiracia presidentinvaaleissa 1981, mutta hän putosi ensimmäiselle kierroksella saaden 18 % äänistä, ja sosialisti François Mitterrand valittiin presidentiksi. Giscard syytti Chiracia tappiostaan Mitterrandille. Oikeisto hävisi myös seuranneet parlamenttivaalit, ja kun Giscard oli löyty, Chirac alkoi näyttää oikeiston johtajalta. RPR vähitellen hylkäsi gaullistisen politiikkaansa ja omaksui Giscardin tukipuolueen UDF:n talousliberaalin politiikan sosialistihallitusta vastaan ja myöhemmin Eurooppa-henkisen kannan kasvavaa nationalistista Front nationalia vastaan.

Pariisin pormestariajoiltaan Chiracia syytetään useista korruptiotapauksista. Vuonna 1999 oikeus kuitenkin lykkäsi juttujen tutkimuksen Chiracin ollessa presidentinvirassa.

RPR:n ja UDF:n liittouman voitettua vuoden 1986 parlamenttivaalit Mitterrand nimitti Chiracin pääministeriksi ja hän sai päävastuun sisäpolitiikasta. Chiracin hallitus yksityisti valtion yrityksiä ja kumosi sosialistihallituksen vuonna 1982 säätämän varallisuusveron (impôt sur les grandes fortunes, IGF) vuonna 1987.

Chirac pyrki presidentiksi toisen kerran 1988 Mitterrandia vastaan. Hän sai noin 20 % äänistä ensimmäisellä kierroksella ja hävisi toisella. Hän jätti tämän jälkeen hallituksen. Myös parlamenttivaalien tappion jälkeen puolueessa nousi kritiikkiä Chiracia kohtaan. Charles Pasqua ja Philippe Séguin syyttivät häntä gaullismin hylkäämisestä ja puolueen oikeiston "remonttimiehet" syyttivät häntä vaalitappioista. Chirac vaihtoi linjaansa Euroopan unionin suhteen 1992 ja kehotti äänestämään "kyllä" kansanäänestyksessä Maastrichtin sopimuksesta, vaikka puolueen äänestäjät olivat sitä vastaan.

Oikeiston voitettua vaalit 1993 Chirac jättäytyi sivuun pääministerin asemasta jättäen sen Edouard Balladurille, joka lupasi olla asettumatta Chiracia vastaan tulevissa presidentinvaaleissa.

Presidenttinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1995 presidentinvaaleissa Chiracin päävastaehdokas oli sosialistinen Lionel Jospin. Myös Balladur asettui ehdolle mielipidekyselyjen kannustamana. Häntä asettui tukemaan osa entisistä Chiracin liittolaisista RPR:sta, kuten Pasqua ja Nicolas Sarkozy sekä UDF-puolue. Sen sijaan Alain Juppé ja Jean-Louis Debré jäivät Chiracin tueksi. Chirac arvosteli Balladurin uusliberalismia ja lupasi vähentää ”sosiaalista hajoamista” (fracture sociale) ja asettui näin keskustaan. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella Balladurin niukasti (20,84 % vs. 18,57 %) Toisella kierroksella Chirac valittiin Ranskan presidentiksi hänen saatuaan yli puolet äänistä. Vastaehdokkaana ollut Jospin sai 47 % annetuista äänistä. Pääministeriksi valittiin Juppé.

Chirac oli luvannut vaalikampanjassaan veronkevennyksiä ja työllisyysohjelmia, mutta budjettileikkaukset osoittautuivat epäsuosituiksi. Vuoden lopulla Chiracia vastaan lakkoiltiin ja marras–joulukuussa 1995 seurasi yleislakko, joka oli suurin sitten vuoden 1968. Lakot olivat paljolti Juppén nyt paljastunutta korruptiota vastaan sekä suunniteltuja eläkeuudistuksia, jotka hylättiinlähde?.

Pian valintansa jälkeen Chirac ilmoitti Ranskan jatkavan ydinkokeita Mururoan atollilla Ranskan Polynesiassa, uhmaten kansainvälistä kritiikkiä vastaan. 1. helmikuuta 1996 hän ilmoitti viimeisen koesarjan päättyneen ja Ranskan liittyvän ydinkoekieltosopimukseen.

Vuonna 1997 Chirac hajotti parlamentin tavoitteenaan saada uusissa vaaleissa tukea talouspoliittiselle ohjelmalleen. Sosialistit kuitenkin voittivat vaalit ja saivat enemmistön parlamentissa. Tästä seurasi viisi vuotta cohabitationia (suom. Yhteiselo), jolloin presidentti ja pääministeri edustivat eri puolueita. Pääministerinä toimi Lionel Jospin.

Chiracin asemaa heikensivät entisestään Pariisin hallinnosta paljastuneet korruptiotapaukset, kuten vaalitulosten väärentäminen. Tähän vaikuttivat etenkin Le Monde -lehden paljastukset 22. syyskuuta 2000, eli niin sanottu Méry-nauha. Chiracin seuraajana Pariisin johdossa toiminut Jean Tiberi joutui eroamaan ja kaupungin johtoon nousi vasemmiston Bertrand Delanoë.

Chirac asettui ehdolla uudelle kaudelle 2002. Ensimmäisellä kierroksella hän sai 19,88 % äänistä ja pääsi toiselle kierrokselle, jolla häntä vastaan asettui yllättäen oikeistolaisen Front national -puolueen Jean-Marie Le Pen. Jospin sai kolmanneksi eniten ääniä. Mielenosoituksissa monet Le Penin vastustajat käyttivät slogania: ”Äänestä roistoa, älä fasismia” (Votez escroc, pas facho).[4] Toiselle kierroksella Chirac löi Le Penin selkeällä äänten enemmistöllä. Presidentin tueksi muodostettiin Union pour la Majorité Présidentielle, johon liittyi suurin osa RPR:n, DL:n ja UDF:n kannattajista. UDF oli siirtynyt oikealla ja osa sen ehdokkaista sai tukea Front nationalilta. Vasemmisto puolestaan oli sekaisin Jospinin tappion jälkeen. UMP voitti presidentinvaaleja seuranneet parlamenttivaalit ja Jean-Pierre Raffarinista tuli pääministeri.

Maxime Brunerie yritti murhata Chiracin 14. heinäkuuta 2002 Champs-Élysées'llä Ranskan kansallispäivän juhlallisuuksissa. Hänet tuomittiin vuonna 2004 kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen.

Yhdessä Saksan Gerhard Schröderin kanssa Chirac vastusti Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin suunnitelmaa hyökätä Irakiin. Hän uhkasi käyttää Ranskan veto-oikeutta YK:n turvallisuusneuvostossa vastustaakseen voimankäytön sallimisen Irakia vastaan. Chiracista tuli sen jälkeen sekä amerikkalaisten että Tony Blairin tukijoiden vihan kohde. Vastoin amerikkalaisten väitteitä Chirac sanoi, ettei Irakista ollut välitöntä uhkaa, joka oikeuttaisi sodan.lähde? Blairin ja Chiracin välit olivat muutenkin huonot: kesällä 2005 Blair pyrki leikkaamaan EU:n maataloustukia, joissa Ranska on yksi merkittävimmistä edunsaajista. Chirac taas yritti saada Isolta-Britannialta pois sen nauttimat alennukset EU:n jäsenmaksuista. Neuvottelujen kaatuessa molemmat syyttivät toisiaan. Tapahtuneen jälkimainingeissa Chirac sanoi Britannian suurimman annin maataloudelle olevan hullun lehmän tauti. Hän myös lisäsi, ettei britteihin voi luottaa, koska heidän ruokansakin on niin huonoa.[5][6]

29. toukokuuta 2005 Sopimus Euroopan perustuslaista hylättiin kansanäänestyksessä. Tämä oli tappio sekä Chiracille, UMP:lle että sopimusta tukeneelle vasemmistolle. Pääministeriksi nousi tämän jälkeen Dominique de Villepin.

11. maaliskuuta 2007 julkaistussa nauhoitetussa puheessaan Chirac ilmoitti, ettei aio enää pyrkiä ehdolle kolmannelle kaudelle. Hänen seuraajaehdokkaakseen oli jo ennen ilmoitusta noussut Nicolas Sarkozy, jonka suosiota sekä presidentti että pääministeri Dominique de Villepin olivat yrittäneet torpedoida. Chirac asettui toukokuussa 2006 tukemaan harvinaisessa televisiopuheessaan pääministeriään. Tästä huolimatta Sarkozy valittiin Chiracin seuraajaksi.

Tuomio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeus tuomitsi Chiracin joulukuussa 2011 kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen julkisten varojen väärinkäytöstä. Oikeuden mukaan Chirac oli palkannut poliittisia tukijoitaan keksittyihin virkoihin vuosina 1977–1995, jolloin hän oli Pariisin kaupunginjohtajana.[7] Näin Chirac oli ensimmäinen tuomittu Ranskan valtionpäämies sen jälkeen, kun marsalkka Philippe Pétain oli tuomittu vuonna 1945 yhteistyöstä saksalaisten miehittäjien kanssa; toisin kuin Pétain, Chirac ei kuitenkaan joutunut vankilaan.[8]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chirac on kääntänyt ranskaksi Puškinin klassikkoteoksen Jevgeni Onegin, josta hänelle myönnettiin Venäjän valtionpalkinto.[9]

Presidenttiuransa jälkeen hän perusti säätiön suojelemaan kuolevia kieliä.[10]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[11]

Ulkomaalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bukarestin kaupunki nimitti hänet kunniakansalaiseksi 10. heinäkuuta vuonna 1997 yhdessä Yhdysvaltojen presidentti Bill Clintonin kanssa.[27]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Ranskan entinen presidentti Jacques Chirac on kuollut Ilta-Sanomat. 26.9.2019. Sanoma. Viitattu 26.9.2019.
  2. ↑ Kokkonen, Yrjö: Ranskan entinen presidentti Jacques Chirac on kuollut Yle Uutiset. 26.9.2019. Yle. Viitattu 26.9.2019.
  3. ↑ Jacques Chirac Euroopan parlamentin jäsenet. Euroopan parlamentti. Viitattu 16.6.2024.
  4. ↑ Hayter, Sparkle: France Rises Above Its Politics NYTimes.com. 4.5.2002. The New York Times. Viitattu 15.12.2011.
  5. ↑ Chirac roasts British food IHT. Viitattu 10.8.2008. (englanniksi)
  6. ↑ Chirac: Britanniaa huonommin syödään vain Suomessa (Archive.org) Helsingin Sanomat. Viitattu 10.8.2008.
  7. ↑ Chirac tuomittiin julkisten varojen väärinkäytöstä Yle.fi. 15.12.2011. Yleisradio. Viitattu 15.12.2011.
  8. ↑ Ilkka Timonen: Jacques Chirac oli poliittinen kameleontti. Aamulehti 27.9.2019, s. A19. Alma Media.
  9. ↑ Jacques Chirac granted Russia’s State award, ruvr.ru, 20.05.2008
  10. ↑ Chirac ryhtyi kuolevien kielten puhemieheksi Yle. Viitattu 10.8.2008.
  11. ↑ Biographie Jacques Chirac Aulnay-sous-bois.fr. Viitattu 7.10.2023. (ranska)
  12. ↑ a b ENTIDADES ESTRANGEIRAS AGRACIADAS COM ORDENS PORTUGUESAS Página Oficial das Ordens Honoríficas Portuguesas. 2023. Viitattu 14.9.2023. (portugali)
  13. ↑ Resolución N° 814/996 impo.com.uy. 1996. Viitattu 14.9.2023. (espanja)
  14. ↑ Jacques Chirac Gouvernement du Québec. 2023. Viitattu 14.9.2023. (ranska)
  15. ↑ Teenetemärkide kavalerid Vabariigi Presidendi Kantselei. 2023. Viitattu 14.9.2023. (eesti)
  16. ↑ Orðuhafaskrá Forseti Íslands. 2023. Viitattu 14.9.2023. (englanniksi)
  17. ↑ a b Tildelinger av ordener og medaljer Det norske kongehus. 2023. Viitattu 14.9.2023. (norja)
  18. ↑ Real Decreto 377/2006, de 24 de marzo, por el que se concede el Collar de la Real y Muy Distinguida Orden de Carlos III a su excelencia señor Jacques Chirac, Presidente de la República Francesa. Boletín Oficial del Estado. 2006. Viitattu 14.9.2023. (espanja)
  19. ↑ III. Otras disposiciones (pdf) Boletín Oficial del Estado. 1999. Viitattu 14.9.2023. (espanja)
  20. ↑ Postanowinie Prezydenta Rzeczpospolitej polskiej (pdf) Monitor Polski. 1996. Viitattu 14.9.2023. (puola)
  21. ↑ Anfragebeantwortung (pdf) (s. 1220) parlament.gv.at. 2012. Viitattu 4.8.2024. (saksa)
  22. ↑ Chirac en Bolivie: el gran condor pasa. Le président français a abordé la lutte contre la drogue dans ce pays producteur de coca. Libération. 17.3.1997. Viitattu 4.8.2024. (ranska)
  23. ↑ Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen ulkomaalaiset saajat Ritarikunnat. 9.10.2020. Viitattu 4.8.2024.
  24. ↑ Chirac S.E. Jacques Decorato di Gran Cordone Palazzo del Quirinale. Arkistoitu Viitattu 4.8.2024. (italia)
  25. ↑ a b Apdovanotų asmenų duomenų bazė Lietuvos Respublikos Prezidento kanceliarija. 2024. Viitattu 4.8.2024. (lituanien)
  26. ↑ Ordonnance Souveraine n° 13.148 du 25 juillet 1997 portant élévation à la dignité de Grand-Croix de l'Ordre de Saint-Charles Journal de Monaco. 25.7.1997. Viitattu 4.8.2024. (ranska)
  27. ↑ Bukarestin kaupungin sivut pmb.ro. Viitattu 29.10.2013. (romaniaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan viidennen tasavallan presidentit (1958–)
Charles de Gaulle (1959–1969) • Georges Pompidou (1969–1974) • Valéry Giscard d’Estaing (1974–1981) • François Mitterrand (1981–1995) • Jacques Chirac (1995–2007) • Nicolas Sarkozy (2007–2012) • François Hollande (2012–2017) • Emmanuel Macron (2017–)
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jacques_Chirac&oldid=22552405”