Nez percét
| Nez percét | ||||
|---|---|---|---|---|
| Väkiluku | 2 700¹[1] | |||
|
Merkittävät asuinalueet
|
||||
| Kielet | nez percé, englanti | |||
| Uskonnot | Perinteiset intiaaniuskonnot, kristinusko | |||
|
Huomautukset
¹.
|
||||
Nez percé -intiaanit eli sahaptinit ovat eräs Yhdysvaltain alkuperäiskansoista. He kuuluivat sahaptinien kieliryhmään ja heidän omakielinen nimensä oli Nee-mee-puu tai Nimiipu, joka tarkoitti "todellista kansaa".[2] Parhaiten sahaptinit tunnetaan nez percé -nimellä, joka merkitsi ranskan kielellä "lävistettyjä neniä". Nimeä oli käytetty alun perin vain yhdestä sahaptinien heimosta, jonka rituaaleissa harrastettiin lävistyksiä. Nopeasti nimen käyttö laajeni tarkoittamaan koko kansaa.[3]
Nez percéin perinteiset asuinalueet olivat Oregonissa, Washingtonissa ja Idahossa. Kyläheimot elivät rauhanomaisissa suhteissa toisiinsa omaamatta kiinteää poliittista yhteyttä. Nez percét olivat alun perin väkiluvultaan suurin maan läntisistä kansoista, ja heidän väestönsä on otaksuttu käsittäneen yli 6 000 intiaania. Lewisin ja Clarkin tutkimusretken aikoihin kansan määräksi on arvioitu 4 000.[4] Lähes läpi koko historian heidän suhteensa eurooppalaisiin maahanmuuttajiin ja Yhdysvaltoihin olivat hyvät. Vuonna 1877 nez percét kuitenkin ajautuivat päällikkönsä Josephin johtamina sotaan Yhdysvaltain armeijaa vastaan.[5]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lewisin ja Clarkin retkikunnan tapaaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nez percéin ensimmäinen merkittävä tapaaminen euro-amerikkalaisten kanssa oli syyskuussa 1805. Tuolloin pahoin nälkiintynyt Lewisin ja Clarkin retkikunta saapui nez percéin kylään Bitterrootvuoristoon. Kommunikointi vieraiden ja nez percéin välillä tapahtui aluksi tasankointiaanien merkkikielellä, mutta parhaaseen yhteisymmärrykseen päästiin nez percéin piirtäessä hirventaljaan reitin, jota pitkin pääsi Tyynenmeren rannikolle. [6] Yhteisen kielen löytymisessä oli ratkaiseva merkitys myös retkikunnan naispuolisella intiaanitulkki Sacagawealla, joka ratsasti miesten matkassa pieni lapsi selässään. Tämä tapaaminen johti nez percéin ja Yhdysvaltain yli 50 vuotta kestäneeseen rauhaan. Nez percét suostuivat ottamaan retkikunnan ratsut huostaansa talven ajaksi saatuaan vastineeksi "Suuren Isän" presidentti Thomas Jeffersonin näköismedaljonkeja.[7]
Varkaitten sopimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Protestanttisen lähetystyön levitessä nez percéin keskuuteen 1836 tuli sen mukana monia muutoksia. Näistä merkittävin oli se, että lähes puolet kansasta myöntyi Yhdysvaltain ehtoihin. Kristinuskoa tunnustavan päällikkö Lakimiehen (Lawyer; Hallalhotsoot) vaikutuksen alla monet Washingtonin ja sen lähialueiden intiaanit luovuttivat maansa Yhdysvaltain hallitukselle.[8]
Siirtolaisten lisääntyminen ja heidän tarpeensa saada maapalstoja muodostuivat kasvavaksi ongelmaksi. Vielä 1850-luvulla nez percét eivät omien sanojensa mukaan olleet surmanneet ainuttakaan valkoista, mutta 1860-luvun alussa suhteet huononivat. Erimielisyydet saivat alkunsa kultalöydöstä, joka tehtiin nez percéin koillisessa Oregonissa sijaitsevasta Wallowan reservaatista. Pohjoisimmat nez percét luopuivat maa-alueistaan sovinnolla uudisasutuksen edessä. Wallowalaaksossa asuva eteläisempi nez percéin ryhmä ei sen sijaan suostunut luovuttamaan 10 000 eekkerin alueita amerikkalaisille, vaan jäivät mailleen johtajanaan Old Joseph; Tuekakas. Vanhoja traditioita kannattava Dreamers-uskonto sai taakseen Vanhan Josephin lisäksi vaikutusvaltaisen White Birdin. Päälliköt näkivät Lapwain-luovutussopimuksen "Varkaiden sopimuksena", eivätkä allekirjoittaneet sitä. [9] [10] [11]
Monien rauhaakannattavien intiaanijohtajien tavoin Old Joseph joutui amerikkalaisten painostuksen ja oman kansansa epätoivon väliin. Hän tuomitsi ankaeasti amerikkalaisten harjoittaman riistopolitiikan intiaaneja vastaan. Tästä seurasi välien kiristyminen, sillä Yhdysvaltain hallitus ei ollut tottunut vastustukseen intiaanien taholta, ja vuosikymmenien ystävyys murentui..[3]
Yhdysvaltain pakkotoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun Old Joseph kuoli vuonna 1871, jatkoi hänen vanhin poikansa Joseph isänsä paikalla.[12] Samaan aikaan Wallowalaaksoon virtaavat amerikkalaiset pientilalliset vaativat yhä suurempia osia intiaanien maista itselleen Yhdysvaltain hallituksen suostumuksella. Joseph valitti asiasta intiaaniasiamiehelle ja vuonna 1873 tehdyn tutkimuksen mukaan silloinen Yhdysvaltain presidentti Ulysses Grant antoi muodollisesti Wallowalaakson jäädä nez percéin reservaatiksi. Maannälkäiset amerikkalaiset olivat presidentin päätöstä vastaan ja uhkasivat tuhota nez percét, elleivät nämä luopuisi maistaan vapaaehtoisesti.[13]
Vuonna 1877 hallitus päätti, että nez percéin oli poistuttava kuukauden aikana Idahoon Lapwain territorioon ja jätettävä kaikki Wallawalaakson maat Yhdysvaltain käyttöön. Käskyn noudattamatta jättäminen antaisi Yhdysvaltain sotilasyksiköille vapaat kädet ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin. "Maa luotiin auringon avulla, ja se pitäisi jättää niin kuin se oli. Maa tehtiin ilman rajalinjoja, eikä ole kenenkään asia ryhtyä sitä jakamaan. Vaadin oikeutta elää omalla maallani ja suon teille oikeuden elää omallanne. Me olisimme halunneet kaiken jäävän maassa niin kuin Jumala oli luonut. Mutta valkoiset eivät sitä halunneet, ja he olisivat muuttaneet vaikka vuoret ja joet, jos ne eivät olisi heitä miellyttäneet..." (Päällikkö Joseph)
Pitkä pako
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Nez percé -sota
Päällikön asemaan nousseet Old Josephin pojat Joseph ja Ollokot yrittivät estää aseellista yhteenottoa, sillä he tiesivat sodan päättyvän heidän omaan häviöönsä. Veljekset kokosivat heimonsa ja lähtivät matkalle Idahon reservaattiin, jossa asui suuri osa heidän kansaansa. Jännittynyt tilanne kuitenkin räjähti kesällä 1877 väkivallaksi, kun nuoret nez percét purkivat pitkään tukahdutettua raivoaan ja surmasivat kahden päivän aikana useita amerikkalaisia.[14]
Josephin johtamat joukot saivat tukea toisilta heimon ryhmiltä, kun päälliköt Looking Glass ja White Bird toivat omat miehensä mukaan sotatoimia varten. He antoivat lupauksen, ettei valkoista siviiliväestöä vahingoitettaisi.[14]
Nez percéin pakkomuuton toimeenpanijaksi valtuutettu kenraali Oliver O. Howard johti alaisuudessaan toimivat Yhdysvaltain sotilaat takaa-ajamaan pakenevia intiaaneja. Nez percéin vahvuus oli vajaa tuhat henkeä, kun he aloittiivat vetäytymisensä kohti itää. Looking Glass johti joukot crow-intiaanien maille, joita piti heimonsa ystävinä. Crowt kuitenkin olivat liittoutuneet Yhdysvaltain kanssa. Nez percét muuttivat suunnitelmiaan ja päättivät paeta Kanadan rajaa kohden. Joseph tiesi Kanadaan paenneista siouxeista ja halusi yhdistää joukkonsa heidän johtajansa Istuvan Härän kanssa.[15]
Pakenijoiden joukossa oli paljon naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka kenraali Howard oli häätänyt pakkokeinoin reservaatista.[13] Nez percé -soturit suojasivat heidän selustansa jättäytymällä puolustusasemiin. Heidän kiväärinkäyttönsä oli taitavaa ja tuotti amerikkalaisille joukoille paljon huolia. Myös nez percéin käyttämät appaloosa-hevoset osoittivat vaikeakulkuisissa maastoissa erinomaisen etenemiskykynsä. Yhdysvaltain joukkojen saamat täydennysratsut eivät ominaisuuksiltaan yltäneet appaloosain tasolle.[16] Lopulta nez percéin matkanteko hidastui, sillä toistuvat vihollishyökkäykset lisäsivät haavoittuneiden määriä.[15]
Onnistuttuaan vielä kerran karistamaan kenraali Howardin joukot kannoiltaan nez percét pystyttivät leirin noin 50 kilometrin päähän Kanadan rajasta paikkaan nimeltä Snake Creek. Looking Glass antoi uupuneille pakolaisille käskyn pysähtyä. Muut päälliköt eivät vastustaneet ajatusta. He eivät tienneet mitään lennättimestä, jolla tieto kulki nopeasti pitkiä matkoja. Joukko ratsuväen sotilaita cheyenne-tiedustelijoiden opastuksella järjesti sulun Bitterroot-vuoristoon, joka tukki pakotien Kanadaan.[15]
Cheyenne-tiedustelijat jäljittivät nopeasti nez percéin leirin. Kenraali Nelson A. Milesin johdolla ratsuväki eteni läpi tasangon jalkaväen juostessa perässä tykkeineen. Kylmänä aamuna syyskuun 30. päivä sotaosasto suoritti iskunsa pakolaisten leiriin. Hyökkäykset tehtiin eri suunnilta ja monta intiaanisoturia menetti henkensä, heidän joukossaan myös Josephin veli Ollokot.[17] Nez percéin tarkka-ampujat vastasivat tuleen. Kenraali Miles keskeytti hyökkäyksen, ja komensi miehensä kaivamaan poteroita ja järjestämään paikkoja tykeille. Hälinän aikana osa nez percéistä päällikkö White Birdin johdolla pääsi murtamaan aukon vihollisen piirityksen läpi.[13]
Piirityksen sisään jääneet nez percét, joukossaan yhä päälliköt Joseph ja Looking Glass, pitivät puoliaan muutaman päivän. Säätilan muuttuessa talviseksi kuuden nez percén ryhmä pääsi tunkeutumaan vihollislinjojen lävitse, mutta Kanadan rajalla amerikkalaismieliset assiniboinet surmasivat heidät.[15]
Josephin puhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lokakuun viidentenä päivänä nez percéin tärkeä johtaja Looking Glass sai vihollisen tarkka-ampujan luodin otsaansa.[15] Joseph jäi paikoilleen yli 400 intiaanin kanssa, joista suurin osa oli naisia. Käsittäessään tilanteen toivottomuuden hän ratsasti hitaasti läpi taistelukentän ja pysähtyi amerikkalaisten joukkojen eteen pitämään kuuluisan puheensa. Hän kertoi olevansa väsynyt sotimiseen ja turhaan verenvuodatukseen. Hän suri heimoveljiään, joita odotti vuoristoissa ja erämaissa nääntyminen nälkään tai kylmyyteen. Hän suri kadonneita lapsiaan ja hänellä oli pelko, ettei löytäisi heistä ainuttakaan elävänä. Puheensa Joseph lopetti toteamukseen, että hänen kohdaltaan sodat olisivat ikuisesti ohitse.[18]
Puheellaan Joseph pääsi intiaanihistoriaan kunniapaikalle ja hänen viiltävästä tuskastaan tuli intiaanikansojen kärsimyksen symboli. Toinen pakoretkestä selvinneistä päälliköistä oli White Bird. Hän johti noin sata nez percéä Kanadaan.[19]
Yhdysvaltain armeijan sotilaat saivat käskyn ampua nez percéin kiinni otetut appaloosa-ratsut. Jotkut hevosista onnistuivat pakenemaan Kanadan puolelle, jossa ne myytiin paikallisille rancheille.[16]
"Kenraali Miles lupasi, että saisimme palata maahamme. Minä uskoin kenraalia. Muuten en olisi antautunut. Olen kuullut paljon puhetta mutta mitään ei ole tehty. Sydämeni tulee sairaaksi, kun muistan kaikki ne hyvät sanat ja rikotut lupaukset". Joseph kuoli 21.9.1904 elämänhalunsa kadottaneena. Kuolinsyyksi ilmoitettiin "särkynyt sydän".[20]
Kanadaan paenneet nez percét palasivat sen sijaan Idahoon Lapwain vanhaan reservaattiinsa. Neljä kuukautta kestäneen paon aikana he ehtivät taivaltaa noin 2 700 kilometriä.[21]
Nykyaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oklahoman reservaattiin siirretyt nez percét kokivat ilmaston kuumuuden ja vuoristojen puuttuminen erityisen ankeana. Myöhemmin saivat 1800-luvun lopulla heille myönnettiin lupa siirtyä heimoveljiensä luo Lapwaihin, Idahoon. Osa nez percéin jälkeläisistä asuu myös colville- ja salishan-heimojen reservaatissa Washingtonissa, joidenkin kansanosien päätyessä Brittiläiseen Columbiaan. 1980-luvulla nez percéjä oli hieman yli 2 000 henkeä, mutta määrä on sittemmin kääntynyt nousuun. Vuonna 1986 avattiin nez percéin kansallinen historiallinen reitti, joka seuraa heidän kuuluisaa pakoreittiään. Myös Josephin antautumispaikka Bear Paw Mountainilla on tunnustettu historialliseksi merkittäväksi kohteeksi.[22]
Kulttuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elinkeinot, asuminen ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alun perin nez percét olivat lohenkalastajia ja metsästäjä-keräilijöitä kunnes heidän elämänsä muuttui hevosten myötä. Ensimmäiset ratsunsa nez percét ostivat oman perimätietonsa mukaan shoshoneilta joskus 1700-luvun puolivälissä.[23] Heistä tuli erinomaisia ratsastajia ja suurten hevoslaumojen omistajia. He myös jalostivat kuuluisan Appaloosa-lämminverihevosrodun, jolle tunnusomaista olivat valkoiset täplät sekä erinomainen kestävyys ja nopeus. Nez percét uskoivat vakaasti, että mitä kirjavampi päällikön hevonen oli, sitä voitokkaampi heimo oli sodissa. Täplikkäiden ja täysin valkoisten ratsujen arvo oli markkinoilla jopa kolminkertainen tavalliseen hevoseen verrattuna.[24]
Nez percéin asunnot olivat alun perin pitkähköjä harjakattoisia oljista ja ruokomatoista valmistettuja majoja, joissa Lewisin ja Clarkin mukaan saattoi asua jopa 30 perhettä. Päätyseinät olivat umpinaiset, kun taas sivuilla oli ovia. Sisätila oli vailla väliseiniä ja kunkin perheen nuotiot paloivat rivissä rakennuksen keskiosassa.[25] Itäisin kansanhaara omaksui ratsastuskulttuurin mukana tasankointiaanien tipit, jotka sallivat liikkuvan elämäntyylin. Samalla nez percéin vaatetus muuttui tasankojen tyylin mukaiseksi sulkapäähineineen ja nahkavaatteineen. Ratsuin tehdyt metsästysmatkat muuttivat koko nez percéin yhteiskuntaa ja metsästysretkiä johtavat soturit veivät perinteisten päälliköiden arvovallan.[26]
Viholliset ja kaupankäynti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliovuorilta nez percét tekivät pitkiä biisonien pyyntimatkoja Montanan tasangoille. Ensimmäiset kiväärinsä he ostivat 1800-luvun alkupuolella hidatsojen kauppapaikalta.[27] Tuliaseistus lisäsi heidän uskallustaan liikkua tasangoilla, joilla vaeltelivat muun muassa siouxit, cheyennet ja arapahot. Metsästysmatkoillaan nez percét joutuivat usein kosketuksiin sotaisten mustajalkojen kanssa. Saskatchewanin lakeuksilta tulleet assiniboinet ja creet kahakoivat myös nez percéjä vastaan metsästysalueiden mennessä päällekkäin. Turvatakseen metsästysmatkansa nez percét muodostivat sukulaistensa flatheadien ja coeur d'Alenein kanssa suuren sotilaallisen ryhmittymän tasankointiaaneja vastaan.[28] Vaikka nez percét eivät olleet luonnostaan sotaisia, he ahdistelivat joskus länsirannikon pieniä kansoja.[26]
Kahakoinnin vastapainoksi nez percét ja heidän vihollisheimonsa solmivat vuosittaisia aselepoja, jolloin kaupankäynti nousi tärkeään asemaan.[29] Suuria kauppapaikkoja löytyi niin tasangoilta kuin Tyynenmeren rannikoltakin. Syksyisin nez percét vaelsivat kauppaamaan tuotteitaan Dallesinputouksille Columbiajoen varrelle. Siellä pidettävät jokasyksyiset markkinat olivat merkittävä tapahtuma kymmenille heimoille. Seudulla asuvien chinookien kyliin majoitettiin markkinoiden ajaksi kaukaakin saapuneita vieraita. Ylätasangon heimot vaihtoivat omia tuotteitaan rannikkoheimojen mukanaan tuomiin tavaroihin. Nez percét toivat matkassaan biisonintaljoja, vedenpitäviä koreja sekä vuorilampaan sarvista tehtyjä jousia, joiden arvostus oli suuri niin rannikoilla kuin tasangoilla.[30] Myös Euroopasta saapuneet siirtolaiset, aluksi ranskalaiset kauppiaat ja turkismetsästäjät ja myöhemmin englantilaiset, löysivät tiensä markkinoille. Heidän mukanaan tuli monia tuotteita kankaista ja teepannuista aina ruutiin ja musketteihin. Monista Euroopasta kulkeutuvista tavaroista tuli nez percéille ja muille heimoille välttämättömiä.[24]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9 (englanniksi)
- Josephy, Alvin: The Nez Percé Indians. Mariner Books, 1997. ISBN 978-0395850114 (englanniksi)
- Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
- Ronda, James P.: Lewis and Clark Among the Indians. Univ of Nebraska Press, 2002. ISBN 978-0803289901 (englanniksi)
- Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
- Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. Määritä julkaisija! ISBN 951-717-7887 suomi
- Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X
- Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
- Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Wind River Reservation Wind-river.org. Arkistoitu 19.3.2009. Viitattu 14.9.2011. (englanniksi)
- ↑ Nimiip Nezperce.org. Arkistoitu 17.3.2008. (englanniksi)
- ↑ a b Yenne s. 114.
- ↑ Santoro s. 254.
- ↑ Yenne s. 115.
- ↑ Ronda 2002, s. 160.
- ↑ Josephy 1997, s. 5.
- ↑ Virrankoski s. 364–365.
- ↑ White Bird United States History.com. (englanniksi)
- ↑ Buerge, David M.: Chief Seattle and Chief Joseph University Libraries. (englanniksi)
- ↑ Glowen, Ronald: Wars and Treaties narhist.ewu.edu. Arkistoitu 27.11.2014. Viitattu 19.9.2011. (englanniksi)
- ↑ Santoro s. 255.
- ↑ a b c Henriksson s. 119.
- ↑ a b Virrankoski s. 365.
- ↑ a b c d e Waldman 1985, s. 135.
- ↑ a b Appaloosa History (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Josephy 1997, s. 621.
- ↑ Waldman 1985, s. 136
- ↑ Josephy 1997, s. 632.
- ↑ Henriksson s. 120.
- ↑ Virrankoski s. 366.
- ↑ Waldman 2006. s. 194.
- ↑ Taylor s. 104.
- ↑ a b Taylor s. 105.
- ↑ Taylor s. 103.
- ↑ a b Virrankoski s. 364.
- ↑ Josephy 1997, s. 38.
- ↑ Taylor s. 111.
- ↑ Josephy 1997, s. 34.
- ↑ Josephy 1997, s. 19.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nez percét Wikimedia Commonsissa