Sergei Djagilev

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valentin Serov, Sergei Djagilev, 1909.
Mir iskusstva
Taiteen maailma 1898–1924
Boris Kustodijev, Mir iskusstvan taiteilijat ryhmäkuvassa, 1916–1920.
Boris Kustodijev,
Mir iskusstvan taiteilijat ryhmäkuvassa, 1916–1920.
Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarde
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.
Kazimir Malevitš Musta neliö 1913 tai 1920–1930.

Sergei (Serge) Pavlovitš Djagilev (ven. Серге́й Па́влович Дя́гилев); (31. maaliskuuta (J: 19. maaliskuuta) 1872 Selištšin kylä, Tšudovon piiri, Novgorodin kuvernementti, (nyk. Novgorodin alue), Venäjän keisarikunta – 19. elokuuta 1929 Venetsia, Italian kuningaskunta) oli venäläinen taidetuottaja, taidekriitikko ja baletti-impressaari eli taiteellinen johtaja, Venäläisen baletin eli Ballets russesin perustaja ja Mir iskusstvan johtohahmo.

Hänen balettiryhmästään nousi useita merkittäviä tanssijoita ja koreografeja. Vaikka Djagilev ei ollut balettitanssija eikä koreografi, hänen vaikutuksensa 1900-luvun baletin kehitykselle on merkittävä.

Suku, koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sergei Djagilev syntyi varakkaaseen aatelisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat eversti Pavel Pavlovitš Djagilev (1848–1914) ja pietarilaissyntyinen Jevgenia Nikolajevna Evreinov (1848–1872). He menivät naimisiin Pietarissa toukokuussa 1871. Jevgenia kuoli kesäkuussa 1872, muutama kuukausi Sergein syntymän jälkeen oletettavasti sepsikseen eli lapsivuodekuumeinfektioon. Sergei sai tietää asiasta vasta viisitoistavuotiaana.[1] Isän veli Ivan Pavlovitš Djagilev oli filantrooppi ja musiikkipiirin perustaja. Djagilevin perhe omisti vodkatehtaan Bikbardissa[2], joka vuonna 1890 meni konkurssiin[3] ja useita tislaamoita Permin alueella. He rakennuttivat kirkon Nikolajevskin ja Kamsko-Berezovskin luostariin.[2]

Pavel Djagilevillä oli Pietarissa suuri talo Furštatškaja-kadulla. Vähän ennen Sergein syntymää hänen isänpuoleinen tätinsä, Maria Koribut-Kubitovitš jäi leskeksi ja muutti veljensä luo kolmen lapsensa kanssa. Vanhemman sisaren, filantrooppi ja feministi Anna Pavlona Djagileva Filosofovan (1837–1912) kanssa hän muodosti perheen, jossa he kasvattivat lapset yhdessä. Vuonna 1873 Sergein isä tapasi insinöörin- ja kustantajan tytär Jelena Valerianovna Panajevan (1852–1919) ja meni naimisiin hänen kanssaan vuonna 1874. Äitipuoli kasvatti Sergein omana lapsenaan kahden velipuolen Valentinin (1875–1929) ja Jurin (1878–1957) kanssa, kannusti tätä taiteiden ja pianonsoittamisen pariin ja tästä tuli yksi hänen lähimmistä ihmisistään loppuelämäkseen.

Permissä sijaitseva Djagilevin talo oli paikallinen kulttuurikeskus, ja Djagilevit järjestivät musiikki-illan joka toinen torstai, Modest Mussorgski oli yksi vakiovieraista. Sergein isä oli opiskellut musiikkia ja oli hyvä laulaja. Sergei Djagilev sävelsi ensimmäisen romanssinsa 15-vuotiaana.[4]

Valmistuttuaan Permin lukiosta vuonna 1890 Sergei Djagilev palasi Pietariin opiskelemaan aatelisperinteen mukaisesti oikeustiedettä virka-uralle ryhtymistä varten keisarillisessa Pietarin yliopistossa. Samaan aikaan hänen isänsä meni vararikkoon ja Sergei elätti äidinperinnöllään sekä vanhempiaan että veljiään. Yliopisto-opiskelun aikana hänen isäpuoleinen serkkunsa Dmitri 'Dima' Vladimirovitš Filosofov (1872–1940) esitteli hänet taiteilijoiden ja intellektuellien opiskelijaklikille, joka kutsui itseään Nevskin Pickwickiläiksi ja jonka vaikutusvaltaisin jäsen oli Aleksandr Benois, muita olivat Léon Bakst, kirjailija Walter Nouvel ja Konstantin Somov.[5]

Hän rakastui serkkuunsa Dmitriin ja he tekivät yhdessä laajan ulkomaanmatkan vuonna 1893 Berliiniin, Pariisiin, Venetsiaan, Roomaan, Firenzeen ja Wieniin. Samalla matkalla Djagilev tapasi Émile Zolan ja oopperasäveltäjät Charles Gounod'n sekä Giuseppe Verdin.[6][7]

Opintojensa loppuvaiheessa Djagilev opiskeli myös keisarillisessa Pietarin musiikkikonservatoriossa laulua ja musiikkia. Yliopistosta valmistuttuaan hän antautui unelmalleen sävellystyöstä. Hän otti myös yksityisiä musiikkitunteja Nikolai Rimski-Korsakovilta. Valmistumiseen meni kuusi vuotta tavallisen neljän sijasta. Vuonna 1894 hänen opettajansa Nikolai Rimski-Korsakov sanoi, että hänellä ei ole lainkaan musikaalisia lahjoja. Djagilevin reaktio tähän oli hänelle tyypillinen: "Historia tulee näyttämään, kumpi meistä on vielä tunnetumpi".[1] Oman tunnustuksensa mukaan Djagilev käytti opiskeluvuosiaan "katsoakseni ympärilleni" ja löytääkseen todelliset kiinnostuksen kohteensa elämässään, Leo Tolstoin hänelle antaman ohjeen mukaisesti. Seitsemän kuukautta valmistumisensa jälkeen hän avasi ensimmäisen tekemänsä taidenäyttelyn vuonna 1897.[8][4]

Uran alku Pietarissa, 1897-1905

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mir iskusstva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djagilev liittyi taiteilijaryhmä Mir Iskusstvan (ven. Mир иску́сства, 'Taiteen maailma') jäseneksi, niin kuin monet aikalaisensa, kuten Aleksandr Benois, kirjailija Walter Fjodorovitš Nouvel (1871–1949), Konstantin Somov, isänpuoleinen serkku Dmitri 'Dima' Vladimirovitš Filosofov (1872–1940) ja Léon Bakst. Benois auttoi Djagilevia tuntemaan paremmin sekä venäläistä että länsimaista taidetta. Kahden vuoden ajan hän seurasi uutta intohimoaan ja matkusteli paljon opintojensa vuoksi. Hänestä tuli yksi ryhmän arvostetuimmista taiteentuntijoista.[4] Djagilev ymmärsi käyttää hyväksi venäläisen kuvataiteen ja taideteollisuuden mahdollisuuksia, jotka olivat siihen saakka olleet suhteellisen vähällä huomiolla.[1]

1890-luvun lopulla Djagilev teki useita taidenäyttelyitä, joiden tarkoituksena oli esitellä nykytaiteilijoita paikalliselle yleisölle ja myöhemmin myös eurooppalaisille. Brittiläisten ja saksalaisten akvarellimaalausten näyttelystä vuonna 1897 Keisarillisen taiteen edistämisyhdistyksen tiloissa Pietarissa tuli valtava menestys, jonka Djagilev saavutti myös vuonna 1898 venäläisten ja suomalaisten taiteilijoiden Mir iskusstvan nimissä järjestetyssä näyttelyssä Stieglitzin taide- ja teollisuusakatemiassa Pietarissa, jossa oli mukana töitä muun muassa Mihail Vrubelilta, Valentin Serovilta ja Isaac Levitanilta sekä Djagilevin Suomen suuriruhtinaskunnasta valitsemia taiteilijoita kuten Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Ville Vallgren, Väinö Blomstedt ja Magnus Enckell. [9][10][11] Vuonna 1898 hän teki myös nuorten venäläisten maalareiden näyttelyn Saksaan. Samalla matkalla hän etsi töitä seuraaviin näyttelyihin Lontoosta ja Berliinistä sekä kävi Pariisissa muun muassa tapaamassa Oscar Wildeä.[7] Vaikka nuorella taiteentuntijalla ei ollut näyttelyiden kustannuksiin omaa pääomaa, hän onnistui saamaan hankkeilleen suojelun ja taloudellisen tuen keisarillisen hovin jäseniltä ja ylimmältä aatelistolta kuten keisarin sedältä, suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšilta (1847–1909) ja myöhemmin itse keisari Nikolai II:lta.[12]

Vuoden 1898 venäläis-suomalainen näyttely oli Aleksandr Benoisin ja Djagilevin samana vuonna perustaman Mir iskusstva -ryhmän ensimmäinen hanke. Ryhmään kuuluivat myös Konstantin Somov, Dmitri Filosofov, Léon Bakst ja kuvataiteilija Eugene Lansere (Jevgeni Jevgenjevitš Lanceray, 1875–1946). Taidesponsoreiden ja filantrooppien Savva Ivanovitš Mamontovin (1841–1918) ja ruhtinatar Maria Klavdijevna Teniševan (1858–1928) taloudellisella tuella ryhmä perusti myös vuonna 1898 Mir iskusstva (Мир иску́сства, 'Taiteen maailma') -aikakauslehden. Lehden tarkoitus oli edistää modernia taidetta, tehdä tunnetuksi länsimaisen taiteen ajankohtaisia virtauksia ja kohdistaa huomionsa myös venäläisiin taiteilijoihin, jotka ryhmän mielestä osoittivat erinomaista luovuutta ja omaperäisyyttä. Lehti ilmestyi kuusi vuotta ja teki merkittävän työn venäläisen taiteen, kuten myös venäläisten mielen kehittämiseksi.[13]

Léon Bakst, Sergei Pavlovitš Djagilev lastenhoitajansa eli 'njanjansa' kanssa, 1906.

Djagilev loi taiteellisena johtajana lehden tyylin ja suunnitteli julkaisun, kirjoitti kriittisiä esseitä ja julkaisi vuonna 1904 monografian Dmitri Levitzkistä ja uusia suunniteltiin Fjodor Rokotovista, Vladimir Borovikovskista ja Stepan Štšukinista (1754–1828). Aleksandr Benois muistaa hänet Mir iskusstvan jäsenenä, joka oli vähiten kiinnostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta sekä että hänen klassikoiden tuntemuksessaan oli suuria aukkoja.[13]

Keisarilliset teatterit ja baletti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djagilev ryhtyi vuonna 1899 henkilökohtaisen ystävänsä[14] ruhtinas Sergei Mihailovitš Volkonskin (1860–1937) avustajaksi nimikkeellä 'erityistehtävien virkailija', kun tämä oli saanut johdettavakseen kaikki Keisarilliset teatterit. Vuonna 1900 Djagilevista tuli Keisarillisten teattereiden vuosikirjan (ven. Ежегодника Императорских театров) toimittaja, ja hän tarjosi parhaalle ystävälleen, taidemaalari Léon Bakstille puvustussuunnittelua näytelmään Markiisittaren sydän (ransk. Le Cœur de la Marquise, 1902) ja toiselle ystävälleen Alexandr Benois’lle hän antoi tilaisuuden tuottaa Sergei Tanejevin oopperan Cupidon kosto.[13][15] Päätoimittajana hän uudisti julkaisun ja muunsi sen täysimittaiseksi ylelliseksi aikakauslehdeksi, joka sisälsi kriittisiä esseitä, tuotantojen ennakkomainoksia, artikkeleita taiteilijoista ja kuvia pukuluonnoksista ja lavasteista. Djagilev jopa vaihtoi painatuspaperin kalliiksi päällystetyksi laaduksi. Hän kutsui monia Mir iskusstvan jäsentovereita työskentelemään lehden parissa, suunnittelemaan fontteja ja luomaan kuvituksia. Hän osoitti olevansa myös menestyvä promoottori etsimällä sponsoreita, mainostajia ja uusia jakelukanavia. Benois muisteli että lehden menestys meni Sergein päähän ja hyvin pian tämä ajatteli olevansa "ainoa, jota ilman ei voida tehdä mitään".[15][13] Lehti saavutti suuren menestyksen tilaajien parissa ja jopa keisari Nikolai II ilmaisi tyytyväisyytensä julkaisuun.[14]

Samaan aikaan Djagilev aloitti säännölliset vierailut Keisarillisen baletin harjoituksissa. Hänen dandymäinen ulkomuotonsa ja harmaa hiustupsu otsalla hämmästyttivät balleriinoja, jotka antoivat hänelle lempinimen "Chinchilla". Hän oli erityisen kiinnostunut nuoresta Mathilde Krzesinskasta, jota imarteli jo ennestään kuuluisan taiteentuntijan huomio. Vaikka he riitelivät myöhemmin ja katkaisivat väliaikaisesti yhteyden toisiinsa, ystävyys kesti koko elämän.[15]

Djagilev toi Mir iskusstvan jäsenet mukanaan Keisarillisiin teattereihin. Apollinari Vasnetsov, Aleksandr Benois, Léon Bakst, Valentin Serov, Konstantin Korovin, graafikko Eugene Lansere (Jevgeni Jevgenjevitš Lanceray, 1875–1946) ja muut nykytaiteilijat alkoivat työstää lavasteita ja pukuja.[16][11] Hän pystyi vaikuttamaan baletin ja oopperan ohjelmistovalintoihin.[1] Vuonna 1900 ruhtinas Sergei Volkonski valtuutti Djagilevin lavastamaan Léo Delibesin baletin Sylvia, joka oli Benoisin suosikki. Molemmat yhteistyökumppanit laativat yksityiskohtaisen tuotantosuunnitelman, joka hämmästytti Keisarillisten teattereiden vakiohenkilökuntaa. Yhä suurempien ja toistuvien mielipide-erojen jälkeen Djagilev kieltäytyi jatkamasta Keisarillisten teattereiden vuosijulkaisun toimittamista ja ruhtinas Volkonski erotti hänet vuonna 1901 virastaan siten, ettei Djagilevillä ollut mahdollista enää toimia julkisessa virassa elinaikanaan. Skandaali kuitenkin tuhosi myös Volkonskin virka-uran, viikkoa myöhemmin myös hänet erotettiin kahnauksestaan Krzesinskan kanssa. Siihen mennessä jopa keisari Nikolai II tuli entisen rakastajattarensa Krzesinskan suostuttelemana Djagilevin puolelle. Sergei Djagilev ei ollut pitänyt virkamiesurasta, joten hän lähti ulkomaille ja uppoutui muihin suunnitelmiinsa eikä käynyt Keisarillisissa teatterissa puoleentoista vuoteen.[16][11]

Taidenäyttelyt ja Pariisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sergei Djagilev teki, kokosi, valmisti ja tuotti vuonna 1905 Pietariin Taurian palatsiin 1700–1800-lukujen venäläisten muotokuvien näyttelyn, jossa oli esillä yli 4 000 maalausta, jotka oli kerätty 450 omistajalta. Djagilev matkusti itse ympäri Venäjää hankkimaan muotokuvia ja kirjoitti 2 300 maalauksen teosluettelon taiteilijoista, niiden malleista sekä muita asiaan liittyviä tietoja. Aleksandr Benoisin suunnittelema näyttely oli uutta luova esimerkki taiteen synteesistä ja teki kävijöihin suuren vaikutuksen. Maalaukset ryhmiteltiin ja niihin liitettiin tekstitietoa, ja näyttelytilat sisustettiin eri tavoin muotokuvien merkityksen korostamiseksi sekä niiden tehon moninkertaistamiseksi. Näyttely oli valtava menestys ja nosti Djagilevin taiteen ja yhteiskunnan eliitin huipulle.[17][4] Näyttelyn teosten vakuutuksen takasi itse keisari Nikolai II.[3]

Intohimonaan venäläisen taiteen edistäminen ulkomailla Djagilev järjesti vuonna 1906 Pariisin Salon d'Automnessa "Venäläisen taiteen ja kuvanveiston kaksi vuosisataa" -näyttelyn. Se sisälsi 750 teosta 103 tekijältä moderneilta taiteilijoilta kuten Aleksandr Benois, Igor Grabar, Pavel Kuznetsov, Filip Maljavin, Ilja Repin, Valentin Serov, Aleksei Javlenski, Nikolai Roerich, Konstantin Somov ja 36 kappaletta 1500-1600-luvun[14] ikonia. Näyttelyn suunnitteli Léon Bakst, teosluettelon teki Aleksandr Benois[14] ja se käsitti 12 huonetta Grand Palais'ssa. Se oli myös valtava menestys ja monella tapaa tasoitti tietä Ballets russesin tulevalle menestykselle. Ranskan kyllästi pian läpeensä à la russe -muoti.[17] Djagileville tarjottiin Ranskan Kunnialegioonan -palkintoa, mutta hän kieltäytyi Bakstin hyväksi.[15]

Vuonna 1907 Djagilev järjesti Pariisin oopperassa viisi venäläisen musiikin konserttia, nimellä 'Concerts historiques russes’ Nikolai Rimski-Korsakovin, Sergei Rahmaninovin, Aleksandr Glazunovin, Fjodor Šaljapinin ja sopraano Félia Litvinnen (1860-1936) kanssa. Rahoitusta kiertueen valmisteluun oli antanut Venäjän valtiovarainministeriö poliittisten näkökohtien ohjaamana ja toivoen näin vahvistavansa Venäjän imperiumin asemaa Euroopassa.[8] Kiertuetta tukivat ja sponsoroivat myös keisariperheeseen kuuluvat suojelijat suuriruhtinas Andrei Vladimirovitš (1879–1956) ja hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovna Mecklenburg-Schwerin. Yleisösuosio ei ollut toivotunlainen.[14]

Seuraavana vuonna 1908 hän järjesti produktion Pariisin oopperaan Modest Musorgskin oopperasta Boris Godunov, jonka tähtenä oli Fjodor Šaljapin. Keväällä 1908 Boris Anisfeld (1878–1973) toteutti Aleksandr Benoisin suunnittelemat lavasteet, jotka perustuivat Aleksandr Golovinin ja Konstantin Juonin luonnoksiin. Puvustuksen suunnitteli muinaisvenäläisen taiteen tuntija Dmitri Stelletski.[14] Aitouden maksimoimiseksi näyttämösuunnittelija Ivan Bilibin matkusti Arkangelin alueelle ostamaan puvut, Léon Bakst etsi rekvisiittaa Pietarin kirpputoreilta ja Djagilev antiikkikaupoista. Produktiosta tuli sensaatio ja valtava menestys, mutta taloudellisesti se jäi 75 000 – 85 000 frangia tappiolle (nykyrahassa noin 450 000 euroa).[4][17][18][9][14][5]

Sergei Djagilev vuonna 1910

Ura ulkomailla: Venäläinen baletti – Ballets russes – Djagilevin baletti, 1909-1929

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1909 Djagilev oli riidoissa Keisarillisen baletin primaballerina Mathilde Krzesinskan kanssa, ja Venäjän keisarikunnan valtionkassa kieltäytyi rahoittamasta tulevia kiertueita ja hankkeita. Sergei pyysi apua toiselta ystävältään pianisti ja taiteensuojelija Misia Sertiltä (1872–1950). Hänen ansiostaan balettiseurue pystyi vuokraamaan Théâtre du Châtelet'n, joka oli vähemmän arvostettu kuin Pariisin oopperatalo Palais Garnier. Tuolloin Djagilev oli vielä melko skeptinen baletin suhteen. Hän sanoi, että "jokainen, jolla ei ole erityisesti älyä, voi nauttia siitä, baletissa ei ole järkeä tai aihetta."[4] Serge Lifarin mukaan Djagilev kutsui päiviensä loppuun asti corps de ballet'a eli balettikuoroa "karjalaumaksi".[15]

Aleksandr Benois’n mukaan Djagilev innostui ajatuksesta viedä balettia ulkomaille Le Pavillon d'Armiden menestyksekkäässä ensi-illassa Pietarissa vuonna 1907. Baletti oli Aleksandr Benois’n, Nikolai Tšerepninin ja Mihail Fokinin yhteistyö.[14]

Kaikesta huolimatta Ballets russes syntyi vuonna 1909, kun Djagilev Modest Musorgskin Boris Godunov -oopperan ja konserttien Pariisissa vuosina 1907–1908 saaman menestyksen kannustamana halusi viedä lisää venäläistä kulttuuria ja taidetta Pariisiin, myös baletin muodossa. Saison Russes -musiikkitapahtumia järjestettiin myös Lontoossa ja muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa. Baletti valittiin siksi, että se oli halvempi järjestää kuin musiikkitapahtumaja ja Djagilevin mielestä venäläisen baletin korkea taso täyttäisi länsimaisessa kulttuurielämässä olevan tyhjiön.[1] Ensimmäistä Saison Russeä varten hän kokosi ryhmän eturivin venäläisiä tanssijoita, kuten Tamara Karsavinan, Vatslav Nižinskin, Vera Karallin, Mihail Mordkinin, Ida Rubinstein ja myös kuuluisan Anna Pavlovan, esittämään ohjelmistoa, jonka perustan loivat nuoren koreografin Mihail Fokinin uudistukselliset pienoisbaletit. Ensimmäinen esitys 19. toukokuuta 1909 oli heti sensaatiomainen menestys, mikä oli yllätys myös itse seurueen jäsenille. Kriitikot ylistivät esityksiä ja uskomaton menestys teki soolotanssijoista välittömästi kansainvälisiä tähtiä. Seurue ei vielä tässä vaiheessa käyttänyt nimeä Ballets russes.[9]

Menestyksekäs kiertue sai jatkoa heti vuonna 1910, ja Ballets russes jatkoi toimintaansa aina Djagilevin kuolemaan vuoteen 1929 saakka. Keisarin suojeleman Keisarillisen balettiteatterin jähmeä byrokratia ja pysähtynyt taiteellinen kehitys sai nuoret venäläistaiteilijat hakemaan uusia mahdollisuuksia lännestä ja liittymään seurueeseen. Mihail Fokinin teoksia Ballets russesin ohjelmistossa olivat muun muassa Les Sylphides (säv. Frédéric Chopin), Tulilintu (säv. Igor Stravinsky), Šeheradzade (säv. Nikolai Rimski-Korsakov), Le Spectre de la Rose (Ruusu-unelma) ja Petruška (säv. Igor Stravinsky). Yhdessä Djagilevin kanssa Fokin kehitti yhä monimuotoisempia baletteja, joissa oli paljon myös show-osioita, joiden tarkoituksena oli vedota tavalliseen yleisöön, eikä sofistikoituun aristokratiaan. Balettiyleisö ei enää koostunut pelkistä taiteenalan asiantuntijoista ja balettomaaneista.[5]

Ensimmäisen koreografinsa Mihail Fokinin seuraajina Djagilev nosti esiin myös useita muita uusia koreografilupauksia kuten Vatslav Nižinskin, Léonide Massinen, Bronislava Nižinskan ja George Balanchinen. Myöhemmissä teoksissa käsiteltiin baletille uusia sekä moderneja aiheita. George Balanchinen Apollon musagète (1929) aloitti uuden neoklassismiksi kutsutun balettisuuntauksen. Uutta oli myös teosten kokonaistaiteellinen ilme, jossa niin musiikki, liikekieli kuin visuaalinenkin ilme oli suunniteltu aiheenmukaisiksi ja palvelemaan samaa päämäärää.[9]

Djagilev tilasi balettimusiikkia säveltäjiltä kuten Nikolai Tšerepnin (Narcisse, 1911, koreografia Mihail Fokin), Claude Debussy (Jeux, 1913, koreografia Vatslav Nižinski), Maurice Ravel (Daphnis et Chloë, 1912, koreografia Mihail Fokin), Erik Satie (Parade, 1917, koreografia Léonide Massine), Richard Strauss (Josephs-Legende, 1914, koreografia Mihail Fokin), Sergei Prokofjev (Tuhlaajapoika, 1929, koreografia George Balanchine), Gioachino Rossinin musiikin sovitus Ottorino Respighi (La Boutique Fantasque, 1918, koreografia Léonide Massine), Francis Poulenc (Les Biches, 1923, koreografia Bronislava Nižinska) ja näiden lisäksi monelta muultakin säveltäjältä.

Sergei Djagilev ja John Brown, New York 1916, valokuva Bain News Service

Ballets russesin näyttämösuunnittelun johtajana toimi Léon Bakst. Varsinkin alkuaikojen ohjelmistolle tyypillisten eksoottisten piirteitten ansiosta Ballets russesilla oli vaikutusta myös fauvismin sekä art deco -tyylisuunnan syntyyn.[4] Ballet russesin lavastajina ja pukusuunnittelijoina toimi monia huomattavia ajan avantgardea edustaneita taiteilijoita, kuten Aleksandr Benois, Nikolai Roerich, Natalja Gontšarova, Mihail Larionov, Pablo Picasso, Juan Gris, Georges Braque, Henri Matisse, André Derain, Giorgio de Chirico ja Georges Roualt. Kuvataiteen kulloinkin muodissa olleet virtaukset otettiin heti myös balettipuvustuksen ja -lavastuksen käyttöön. Paradessa oli Picasson kubistinen lavastus sekä puvut ja Le Train Bleun (1924) uima-asut olivat Coco Chanelin suunnittelemia. Myös kirjailija Jean Cocteaulla oli kiinteä yhteys seurueeseen. Lavastussuunnittelu kohosi Djagilevin ansiosta taiteiden joukkoon ja aiemmin nimettömiksi jääneet lavastajat tulivat nyt kuuluisiksi.[1]

Djagilevin kanssa yhteistyötä tehneistä säveltäjistä ehkä kaikkein mainittavin oli Igor Stravinsky. Djagilev oli kuullut eräitä Stravinskyn teoksia, kiinnostui niistä ja pyysi tätä sovittamaan Ballets russesille eräitä Frédéric Chopinin teoksia. Vuonna 1910 hän tilasi Stravinskyltä ensimmäisen teoksen Tulilintu, ja tätä seurasivat Petruška (1911) ja Kevätuhri (1913, koreografia Vatslav Nižinski). Sekä Stravinsky että Djagilev työskentelivät yhdessä myös balettien Pulcinella (1920) ja Les Noces (1923) luomiseksi. George Balanchinen ja Stravinskyn välille kehittyi merkittävä yhteistyö- ja ystävyyssuhde, joka jatkui vielä Ballets russesin jälkeenkin.

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Djagilev jäi pysyvästi ulkomaille. Neuvostohallitus ei saanut häntä houkuteltua takaisin ja teki hänestä sen jälkeen esimerkin porvarillisesta rappiosta. Neuvostoliittolainen taidehistoria ei häntä maininnut, ja hän pysyi yli 60 vuotta tavallisten venäläisten tietämättömissä.[19]

Djagilev työsti Pjotr Tšaikovskin teoksen Prinsessa Ruusunen Lontooseen vuonna 1921 nimellä The Sleeping Princess (koreografia Marius Petipa ja Bronislava Nižinska, lavastus ja puvustus Léon Bakst). Yleisö otti esityksen vastaan myönteisesti, mutta taloudellista menestystä siitä ei tullut. Lontoon tuotannon esiintyjissä olivat mukana myös legendaariset balleriinat Olga Spessivtseva ja Ljubov Jegorova (1880–1972). Viimeisinä toimintavuosinaan Ballets russesia pidettiin liian ”intellektuellina” ja ”taiteellisena”. Toisaalta seuruetta repivät sisäiset ristiriidat sekä vaivasivat ainaiset rahavaikeudet. Viimeiset esiintymiskaudet Pariisissa ja Lontoossa 1929 olivat kuitenkin menestyksekkäitä.[6]

Vatslav Nižinski ja Sergei Djagilev vuonna 1911
Dmitri 'Dima' Vladimirovitš Filosofov (1872–1940)
Boris Jevgenevitš Kochno (1904–1990)
Anton Dolin (Patrick Healey-Kay, 1904–1983), baletti Tuhlaajapoika, Ballets russes, Australian kiertue, 1939

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin aikoina hänen lähiystäviinsä kuuluivat Aleksandr Benois, Léon Bakst sekä kirjailija Walter Nouvel (1871–1949), joka toimi myöhemmin myös Ballets russesin sihteerinä ja kirjoitti Djagilevista elämäkerran. He etsivät seksikumppaneita Pietarin Taurian palatsin puistossa ja kerskuivat toisilleen valloituksillaan, jotka olivat ​​enimmäkseen köyhiä opiskelijoita ja nuoria rahattomia kadetteja sekä vaihtoivat kumppaneita keskenään. Myös Pariisin aikaisten aristokraattisten yhteyksien luomisessa ja sponsoreiden hankinnassa auttoi Djagilevin pariisilaiseen gay-alakulttuurin tutustuttanut, muun muassa kirjailija Lucien Daudet, Reynaldo Hahn, Marcel Proust ja Jean Cocteau, hyvin verkostoitunut Robert de Montesquiou, joka oli esikuvana paroni de Charlusille teoksessa Kadonnutta aikaa etsimässä.[3]

Djagilev solmi elämänsä aikana useita homoseksuaalisia suhteita, yleensä häntä nuorempiin alle 25-vuotiaisiin miehiin. Suhteiden joukkoon kuului Djagilevin isänpuoleinen serkku Dmitri 'Dima' Vladimirovitš Filosofov (1872–1940), joka oli teini-iän nuoruudenrakkaus 1890-luvun alussa, Mariinski-teatterin esimies ruhtinas Sergei Mihailovitš Volkonski (1860–1937), matkasihteeri Aleksis Mavrine 1906–1909 sekä neljä Ballets russesin miestanssijaa: Vatslav Nižinski 1909–1913, Boris Kochno (1904–1990), joka toimi Djagilevin yksityissihteerinä ja libretistinä 17-vuoden ikäisestä vuodesta 1920 lähtien aina tämän kuolemaan saakka, Léonide Massine vuoteen 1921 asti, irlantilaissyntyinen Anton Dolin (Patrick Healey-Kay, 1904–1983) vuosina 1924–1925, Serge Lifar vuodesta 1925 lähtien[3] ja säveltäjä Igor Markevitš vuodesta 1928 alkaen, joka oli tuolloin vain 16-vuotias. Hänellä oli myös läheinen platoninen suhde pianisti ja taidesponsori Misia Sertin (Maria Zofia Olga Zenajda Godebska, 1872–1950) ja tanssijatar Tamara Karsavinan kanssa. Molempien naisten kanssa Djagilev sanoi voivansa vaikka avioitua.[7]

Elämänsä ehkä suurimman takaiskun Djagilev koki vuonna 1913, kun Vatslav Nižinskin avioitumisen myötä heidän suhteensa päättyi. Tanssija sai lähteä Ballets russesista. Vaikka Nižinski palasi esiintymään seurueeseen lyhyesti myöhemmin, miesten välinen suhde ei enää palannut entiselleen. He tapasivat viimeisen kerran, kun Nižinski oli jo sairastunut skitsofreniaan eikä enää tunnistanut entistä rakastajaansa.[4]

Impressaari ja perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djagilev tunnettiin vaativana ja tarpeen tullen tiukkanakin impressaarina. Eräät naistanssijat, esimerkiksi Ninette de Valois, joka ei ollut mikään kaino kukkanen, kertoivat pelänneensä häntä ja jopa pelänneensä katsoa häntä silmiin. George Balanchinen mukaan Djagilevilla oli aina harjoituksissa mukanaan kävelykeppi, jolla hän paukutti vihaisesti lattiaan, kun oli tyytymätön näkemäänsä. Muut tanssijat sanoivat hänen ampuvan heidät alas yhdellä katseellaan tai hyisellä kommentillaan.[15]

Monet tanssijat, kuten Alicia Markova, Tamara Karsavina, Serge Lifar ja Lydia Sokolova (Hilda Tansey Munnings) muistavat Djagilevia hellyydellä, ankarana mutta eräänlaisena isähahmona, joka asetti tanssijoiden edun aina oman etunsa edelle. Serge Lifar totesi: "Djagilev kuoli kaksi palttoota päällään, mutta ei killinkiäkään pankkitilillään". Elämänsä loppupuolella käytti varojaan runsaasti harvinaisten kirjojen kokoelmaansa, mutta hänen ennen niin hienot mittatilauspukunsa olivat jo kuluneita hihan- ja lahkeensuista.[15]

Koko elämänsä Djagilev pelkäsi kuolevansa hukkumalla ja vältti matkustamista veneellä.[20]

Sergei Pavlovitš Djagilev kuoli 57-vuotiaana diabeteksen aiheuttamaan koomaan[20][6]19. elokuuta 1929 Hôtel des Bains de Mer'ssä, Lidolla[7] Venetsiassa, jonne hän oli matkustanut Lontoosta vastoin lääkärin ohjeita. Hänen kuolinvuoteellaan vuorottelivat aiemmat kumppanit Serge Lifar ja Boris Kochno.[7] Sergei Djagilev on haudattu Venetsian alueella sijaitsevalle Isola di San Michelen saarelle, jonka hautausmaan ortodoksisessa osassa lepäävät myös Igor Stravinsky,[20] Joseph Brodsky ja Ezra Pound.

Djagilevin kuoleman jälkeen seurue hajosi. Monet Djagilevin baletin jäsenet olivat nuoria ja he levittivät Ballets russesin perintöä ympäri maailmaa jatkaessaan uraansa muualla. Heidän mukanaan syntyi vahva tanssitraditio etenkin Yhdysvaltoihin, jossa vaikutti George Balanchine sekä Britteinsaarille, jossa vaikuttivat tanssijattaret Ninette de Valois, Marie Rambert, Alicia Markova sekä tanssija Anton Dolin. Seurueen viimeisestä miestanssijatähdestä Serge Lifarista tuli Pariisin oopperan baletin pitkäaikainen johtaja.[5]

Sergei Djagilev ja Ballets russes, 30 kopeekan postimerkissä vuodelta 2000

Djagilev ja Stravinski -säätiön Ekstrom-kokoelma on talletettu Victoria & Albert Museumin teatteri- ja performanssiosaston kokoelmiin.[21] Pietarin valtionyliopistossa sijaitseva nykytaiteen museo (ven. Музей современных искусств им. С.П. Дягилева СПбГУ,) on nimetty vuonna 2008 Sergei Djagilevin mukaan. Sen edeltäjänä toimi vuodesta 1998 lähtien Djagilevin taidekeskus.

Taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vuonna 1948 valmistui brittiläinen elokuva Punaiset kengät, joka kuvaa Ballets russesin elämää ja toimintaa. Elokuvan roolihenkilö Boris Lermontovin esikuva on Sergei Djagilev.[22]
  • Vuonna 1972 Maurice Béjart loi koreografian Pjotr Tšaikovskin ja Pierre Henryn musiikkiin, ja siten syntyi teos Nijinski, clown de Dieu ('Nižinski, Jumalan klovni'), joka sai ensi-iltansa Brysselissä 20. vuosisadan baletin (Ballet du XXme Siècle) esittämänä vuonna 1972. Teos kertoo Sergei Djagilevin ja Vatslav Nižinskin välisestä suhteesta.

Populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Google juhli 31. maaliskuuta 2017 Sergei Djagilevin 145-vuotissyntymäpäivää piirroksella.[23]

Linkkejä muualle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Harper & Row, UK 1970. ISBN 0713901748, ISBN-10: ‎1199359335 / ISBN-13: ‎ 978-1199359339
  • Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Translated from the French by Adrienne Foulke. Allen Lane the Penguin Press, Great Britain 1970. ISBN 0 7139 0174 8. Kirjastoluokka 775 Koc, Helsingin kaupunginkirjasto.
  • Percival, John: The world of Diaghilev. Herbert Press 1971; Revised Edition 1979. ISBN-10: ‏0273013742 / ISBN-13: ‏ 978-0273013747
  • Haskell, Arnold L.: Ballet Russe. The Age of Diaghilev. Weidenfeld & Nicolson, London, UK, 1968. ISBN 10: 029776263X / ISBN 13: 9780297762638
  • Scheijen, Sjeng: Diaghilev: A Life. Profile Books, London, UK 2009. ISBN 978-0-19-975149-5
  • Garafola, Lynn: Diaghilev's Ballets Russes. Oxford University Press, UK, 1989, 1992. ISBN 10: 0195076044, ISBN 13: 9780195076042. Da Capo Press, New York, USA 1989, 1998. ISBN 0195057015 / ISBN-10: ‎ 0306808781 / ISBN-13: ‎ 978-0306808784. Kirjastoluokka 775.1 Gar, Helsingin kaupunginkirjasto.
  • Drummond, John: Speaking of Diaghilev. Faber and Faber Ltd USA, 1997, 1999. ISBN 13: 9780571178643 / ISBN 10: 0571195490, ISBN 13: 9780571195497
  • Garafola, Lynn & Baer Van Norman, Nancy (toim.): The Ballets Russes and Its World. Yale University Press, USA 1999. ISBN-10: ‎0300061765 / ISBN-13: ‎978-0300061765
  • Pritchard, J. (toim.): Diaghilev and the Golden Age of the Ballets Russes, 1909–1929 (näyttelyluettelo 2010)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Sergei Diaghilev sivuilla Djagilev-festivaalien sivustot. diaghilevfestival.com. 2005. Arkistoitu Web Archive 2005.
  2. ↑ a b Схейен, Ш.: Сергей Дягилев. "Русские сезоны" навсегда. Москва: Азбука-Аттикус, 2014. / Scheyen, C.: Sergei Diaghilev. "Venäjän vuodenajat" ikuisesti. Moskova: Azbuka-Atticus, 2014. ISBN 978-5-389-12875-0
  3. ↑ a b c d Jennings, Luke: Diaghilev: A Life by Sjeng Scheijen. A biography of Sergey Diaghilev portrays him as a brilliant manipulator and sexual predator, The Guardian. 25.10.2009. Viitattu 2.5.2023.
  4. ↑ a b c d e f g h Scheijen, Sjeng: Diaghilev: A Life. London: Profile Books, 2009. ISBN 978-0-19-975149-5
  5. ↑ a b c d Garafola, Lynn: Diaghilev's Ballets Russes, s. vii-xiii, 150, 393. Oxford University Press New York, Oxford, 1989. ISBN 0-19-505701-5
  6. ↑ a b c Serge Diaghilev, Russian ballet impresario Encylopaedia Britannica. 27.3.2023. Encylopaedia Britannica, Inc..
  7. ↑ a b c d e Sergei Djaghilev Queer Places elisarolle.com.
  8. ↑ a b Malivanova, N. / Scheyen, 2014. (31.1.2013). "Юрфак как эпизод и "маленький отдых"" [Oikeustiede elämänvaiheena ja pienenä lomana] (ru). Pravo.ru https://pravo.ru/review/view/81386/ Haettu 1.5.2023.
  9. ↑ a b c d Varakina, G. V.: "Сергей Дягилев: "Мир искусства" и художественные выставки" [Sergei Djagilev: “Mir iskusstva” ja taidenäyttelyt] (pdf-dokumentti). Вопросы культурологии. Moskova, 2008, (12): 28–33. https://www.elibrary.ru/item.asp?id=12839458
  10. ↑ Petrova, Jevgenia (päätoim.): Mir Iskusstva – taiteen maailma, s. 6, 11. Näyttelyluettelo Helsinki 1998, Pietari 1999. Pietari – Helsinki: Suomen taiteen museo Ateneum, Valtion venäläinen museo, 1998. ISBN 951-53-1818-1
  11. ↑ a b c Levasev, E. : Venäläisen musiikin historia. (ru) Nide 10В. 1890-1917. Kirja 1 (eu). Vol. 1. Slaavilaisen kulttuurin kielet, 2011, ss. 36–54. ISBN 978-5-9551-0508-6 https://books.google.fi/books?id=99Q5DwAAQBAJ&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2+%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA+%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85+%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9+%D0%BF%D1%80%D0%B8+%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&pg=PA54&redir_esc=y#v=snippet&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2%20%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA%20%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85%20%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9%20%D0%BF%D1%80%D0%B8%20%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&f=false
  12. ↑ Melnik, N. D. : "В "зеркале" прессы: подготовка и проведение С. П. Дягилевым первого "Русского сезона" (1906)" ["Lehdistön "peilissä": S. P. Djagilev valmistaa ja ohjaa ensimmäisen venäläisen kauden" (1906)]. Novosibirskin valtionyliopiston aikakausjulkaisu (ru), 2020,19 (6): ss. 48–58. doi:10.25205/1818-7919-2020-19-6-48-58.
  13. ↑ a b c d Benois, Aleksandr: Мои воспоминания [Muistelmani] (ru). Moskova: Nauka (Tiede), 1980. s. 345. ISBN 978-5-517-95473-2 https://books.google.fi/books?id=YYkHAwAAQBAJ&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2+%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA+%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85+%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9+%D0%BF%D1%80%D0%B8+%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&pg=PA345&redir_esc=y#v=snippet&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2%20%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA%20%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85%20%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9%20%D0%BF%D1%80%D0%B8%20%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&f=false
  14. ↑ a b c d e f g h Benois, Alexandre: The Origins of the Ballets Russes. An unpublished text of an article written at the request of Boris Kocho, 1944. Teoksessa: Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Translated from the French by Adrienne Foulke. Allen Lane the Penguin Press, Great Britain 1970. ss. 2-21. ISBN 0 7139 0174 8. Kirjastoluokka 775 Koc, Helsingin kaupunginkirjasto.
  15. ↑ a b c d e f g Lifar, Serge: Serge Diaghilev. Read Books, 2013. ISBN 978-1-4465-4694-9
  16. ↑ a b Verveyko, G.: Матильда Кшесинская – прима Императорского балета. Документальная повесть-роман о русском балете рубежа XIX-XX веков. / Verveiko, G. : Matilda Ksesinskaja on Keisarillisen baletin primaballeriina. Dokumentaarinen tarina-romaani venäläisestä baletista 1800-1900-luvun vaihteessa (ru). Izdatelskije Reshenija, 2020. ISBN 978-5-4496-8997-9
  17. ↑ a b c Luchkin, A. V.: "Ретроспективные выставки в Санкт-Петербурге: историзм мышления на рубеже XIX – XX вв" [Retrospektiiviset näyttelyt Pietarissa: ajattelun historismi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa]. Museologian kysymyksiä (ru), 2013. ss. 31–40 https://books.google.fi/books?id=bcGbDwAAQBAJ&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2+%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA+%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85+%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9+%D0%BF%D1%80%D0%B8+%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&pg=PT562&redir_esc=y#v=onepage&q=%D0%B4%D1%8F%D0%B3%D0%B8%D0%BB%D0%B5%D0%B2%20%C2%AB%D1%87%D0%B8%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B8%D0%BA%20%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%B1%D1%8B%D1%85%20%D0%BF%D0%BE%D1%80%D1%83%D1%87%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B9%20%D0%BF%D1%80%D0%B8%20%D0%B4%D0%B8%D1%80%D0%B5%D0%BA%D1%86%D0%B8%D0%B8%C2%BB&f=false
  18. ↑ Антонова, Елена & Проворная, Екатерина / Antonova, Jelena & Provornaja, Jekaterina: [[sivu ei lataudu] https://www.culture.ru/s/russkie-sezony/ “Русские сезоны” / "Russkije sezoni"] Культура.рф / Kultura.rf. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 19. toukokuuta 2020.
  19. ↑ James, Clive: Cultural Amnesia, s. 169. W. W. Norton & Sons, 2007.
  20. ↑ a b c Molloy, Mark (1.4.2017). "Who was Sergei Diaghilev? What you need to know about the trailblazer, visionary and ballet pioneer". The Telegraph. Telegraph.co. https://www.telegraph.co.uk/technology/0/sergei-diaghilev-trailblazer-visionary-ballet-pioneer/ Arkistoitu 12.1.2022. https://ghostarchive.org/archive/J7OnT Haettu 1.5.2023.
  21. ↑ Victoria and Albert Museum London, Department of Theatre and Performance vam.ac.uk.
  22. ↑ Macaulay, Alastair: Love and Dance: Two Obsessions, One Classic Film The New York Times. 29.8.2008. Viitattu 27.5.2015. (englanniksi)
  23. ↑ Desk, OV Digital (30 March 2023). "31 March: Remembering Sergei Diaghilev on Birthday". Observer Voice. observervoice.com.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sergei_Djagilev&oldid=22378573”