Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
Kesällä 1945 koulutyttö sai elää taiteilijaelämää, kun Meri Louhoksesta tuli helsinkiläisen tanssiryhmän esiintymiskiertueen pianisti. Sodan jälkeisessä Suomessa matkaa tehtiin usein hevosella, ja ruokana oli enimmäkseen kauraryynejä. Meri kertoo, kuinka taito improvisoida teki hänestä naisvoimistelun ja tanssin säestäjän 1940-luvulla.
Koulutyttönä Meri Louhosta kiehtoivat musiikin lisäksi runous, kuvataide ja liikunta.
– Liikunnasta olin niin kiinnostunut, että suunnittelin siitä ammattia itselleni.
Jatkosodan vuosina 1942–44 Meri kävi useaan otteeseen Tampereen lähellä sijaitsevassa Varalan liikuntakeskuksessa ja suoritti siellä voimistelunjohtajantutkinnon.
– Olin vielä lapsi, 16-vuotias, ja sain isomman maitoannoksen kuin muut. Minulle mitattiin joka päivä kannuun puoli litraa maitoa.
Suomalaiset joukot olivat valloittaneet Itä-Karjalan. Varalassa oli vepsäläisiä tyttöjä Itä-Karjalasta.
–- He osasivat tanssia ja liikkua. Heillä oli kauhean kivoja itäkarjalaisia tansseja ja lauluja, oikein ihania.
Meri oli halunnut koreografiksi, mutta joutui nyt toteamaan, etteivät voimistelunjohtajan tehtävät vastanneet hänen odotuksiaan.
– Selvisi, että voimistelunjohtaja opettaa terveysoppia, mittaa ja punnitsee, seisoo kentän laidalla ja vislaa pillillä. Oli komentoharjoituksia; kierto vasempaan KÄY, matkaan eteenpäin KÄY, avataan rivit, valmiina KÄY! Ajattelin, ei hitto vieköön, tämä ei ole sitä mitä haluan. Suunnitelma voimistelulaitoksesta kuoli siihen paikkaan.
Taito improvisoida avasi pianoa soittavalle koulutytölle kuitenkin uuden mahdollisuuden.
– Kurssilla oli soittajapula, ja tarjouduin säestämään. Ajattelin, että kyllä minulta aina jotain syntyy. Ne olivat kauhean onnellisia, että menin sinne tunneille improvisoimaan. Se oli ensimmäinen yritykseni tällä alalla.
Talvella 1943 Merin ystävä Kati innosti häntä jatkaamaan tanssiopintoja Elsa Puolanteen ja Mirja Karpion koulussa.
– He olivat hirveän vaikuttavia persoonia. Elsa Puolanne oli opiskellut modernia tanssia Saksan Helleraussa. Hän oli erittäin taiteellinen, kiehtova ja vahva esittäjä.
– Mirri Karpio oli pieni pippuri, teknisesti lahjakas, ihan kansainvälistä tasoa. Kun esiinnyimme Kööpenhaminassa, kuuluisa ruotsalainen tanssija Ivo Cramér halusi hänet balettiinsa.
Vähitellen Merin oma liikuntaharrastus jäi. Hän ryhtyi hankkimaan opiskelurahoja Puolanne & Karpio -koulun pianistina. Meri lähti kotoaan Käpylästä varhain, jotta ehti Tennispalatsiin puoli kahdeksaksi. Tennispalatsin yläkerran aamuvoimisteluun osallistui huomattavia henkilöitä.
– Muun muassa Helvi Sipilä on jumpannut minun tahdissani.
Puolanteen & Karpion -koululla oli lapsiryhmä, ja joka joulu Meri valmisti sen kanssa esityksen Ylioppilasteatteriin. Vaikka koululla oli iso nuottikaappi, sieltä ei löytynyt aina sopivaa musiikkia, joten Merin oli ryhdyttävä itse säveltämään.
– Harva siinä vaiheessa elämäänsä saa sävellystilauksia!
Koulu järjesti näytöksensä usein Kansallisteatterissa.
– Ilmoituksissa suurten säveltäjien, Mozartien ja Griegien rinnalla oli sitten minunkin nimeni. Ensin se hirvitti, mutta vähitellen siihen tottui.
Kesällä 1945 Puolanteen & Karpion -koulun valioryhmä teki kiertueen ympäri Suomea.
– Olin 17-vuotias koululainen, päässyt juuri oppikoulun seitsemänneltä luokalta, ja yhtäkkiä tanssiryhmän säestäjänä elin ammattilaisten elämää. Se oli ihan upea kesä!
Tanssijat olivat taitavia, he treenasivat päivittäin. Myös kiertueen koreografia oli korkeatasoinen.
– Se oli näyttävä turnee. Jostain he olivat saaneet vielä paljon ihania pukujakin. Minulla ei ollut nailonsukkia, ja niinpä Vappu Mäkinen, tanssija, joka opiskeli myös Ateneumissa, maalasi minulle saumat pohkeisiin.
Kun tanssijat vaihtoivat vaatteita tai tarvitsivat hengähdystauon, Meri esitti pianosooloja.
– Yhtäkkiä esiinnyin pianotaiteilijana! Kerrankin Lahdessa, kun marssin lavalle, huomasin, että musiikkiopiston rehtori Felix Krohn istui etupenkistä. Uuh!
Helsinkiläinen tanssiryhmä otettiin sodan jälkeisen Suomen maaseudulla ilolla vastaan. Vierailu herätti huomiota, ja sanomalehdet kiittivät.
– Esiintymislavat vaihtelivat. Sai valita, ottaako taustaksi metsäkulissin vai juhlasalin seinät. Saattoi olla sellainen näyttämö, että sivuilla oli tuvan seinät ja takana koivuvitsat. Jos ei ollut lamppuja, niin pantiin kreppipaperia ikkunoihin, että tuli väriä, kun oli valoisat illat.
– Hankalaa oli vain se, että aina oli nälkä. Näytöksen jälkeen ostimme kauraryynejä, laitoimme ne kuppeihin ja vettä päälle. Kerran laskimme, kuinka monta kauraryyniä menee yhteen kuppiin. Teimme tilaston, kuinka monta kauraryyniä sinä kesänä söimme.
Maaseudulla saatettiin myös ostaa ruokaa ”pimeästi”.
– Kerrankin me ostettiin voita. Annettiin myyjälle meidän hammasmukit, ja hän laittoi niihin piilossa voita. Oli hirveä helle, ja voi suli ihan velliksi.
– Päästäksemme rautatieasemalle meidän piti kerran itse valjastaa hevonen. Kuka meistä nyt eniten muisti, miltä hevonen näyttää, kun se on valjaissa! Onnistuttiin kuitenkin valjastamaan se ja liittämään kärryt perään. Kärryille nostettiin kapsäkit, itse käveltiin. Kun päästiin asemalle, jätettiin lappu hevoseen, että ollaan lainattu se, että kiitos vaan!
Naisliikunnalle omistettu Tanhuvaaran urheiluopisto sijaitsi alun perin meren rannalla lähellä Viipuria. Sodan jälkeen uusi Tanhuvaara perustettiin Savonlinnan lähelle Sääminkiin. Meri vietti siellä useat kesänsä.
– Muistan varsinkin vuoden 1952, jolloin olin siellä koko kesän säestäjänä. Suomessa oli silloin olympialaiset, enkä nähnyt niistä mitään.
Säestyksen ohella Meri veti liikuntatunteja ja otti tuntumaa urheilulajeihin.
– Kokeilin keihäänheittoa. Oli kivaa tuntea, miten vartaloa kierretään ja miten keihäs lentää. Heitin - ja keihäs jäi koivun oksalle. Se oli hirveän hankala saada pois sieltä koivusta. Totesin, että tämä ei ole minun lajini, minusta ei ole urheilijaksi.
Kesällä 1956 Helsingissä järjestettiin Suurkisat. Meriltä tilattiin musiikki tyttöjen ja nuorison yhteisesitykseen, jonka koreografian suunnitteli Meri Arekki. Esiintymässä oli 3000 lasta eri puolilta Suomea.
– Minun piti soittaa sävellykseni etukäteen levylle, jotta pitkin maaseutua voitiin harjoitella musiikin tahdissa. Mahtoi se kuulostaa kamalalta!
– Kisapäivänä marssimme rankkasateessa läpi Helsingin stadionille, niin että vesi vaan lotisi kengissä. Sillä hetkellä, kun tytöt esiintyivät, ei onneksi satanut.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi Merin seikkailuista suomalaisen naisvoimistelun edustusjoukkueen Suomi-Tyttöjen säestäjänä 1950–1960-luvuilla.
