Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
Maxim oli ihastuttava pieni poika, huippulahjakas piano-oppilas ja - hulivili. Kun opettaja läksytti häntä, Maxim vain kuunteli ja vilkaisi Meriin; pian myrsky olisi taas ohi. Meri Louhos kertoo Moskovan keskusmusiikkikoulusta, konservatoriosta ja musiikkielämästä 1978-79.
Syksyllä 1978 Meri Louhos opiskeli tutkijastipendillä Moskovan konservatoriossa, ja asui toiveensa mukaisesti konservatorion opiskelija-asuntolassa.
– Kuljin trolley-bussilla hienoa reittiä asuntolasta suoraan konservatoriolle; ohi kirkon, jossa runoilija Aleksandr Pushkin oli vihitty, ohi talon, jossa pianotaiteilija Svjatoslav Richter asui, ohi mielisairaalan, lastentarhan ja eläintarhan.
Konservatorion komea talo sijaitsi Gerzena-kadun varrella, ja sen edessä seisoi Tshaikovskin patsas.
– Olin aivan ihmeissäni, kun konservatorion käytävillä tuli koko ajan nimekkäitä taiteilijoita vastaan.
Meri sai opettajakseen toivomansa tunnetun professorin Lev Nikolajevitsh Naumovin.
– Naumov oli ollut legendaarisen Heinrich Neuhausin lempioppilas ja assistentti. Andrei Gavrilov taas oli Naumovin oppilas. Että se oli sellaista hyvin noobelia joukkoa.
Naumovin korkeaan luokkaan mahtui kolme flyygeliä. Siellä sai harjoitella, jos meni aamulla varhain paikalle ennen tuntien alkua.
Konservatorio ja keskusmusiikkikoulu olivat tiiviisti yhteydessä keskenään. Keskusmusiikkikoulu sijaitsi vain kävelymatkan päässä konservatoriosta, ja Naumov opetti myös siellä.
– Keskusmusiikkikoulun taso oli ällistyttävä. Huippulahjakkaat nuoret soittivat tuosta vaan leikiten suuria pianokonserttoja ja maailmankirjallisuuden kulmakiviä.
– Tietysti siellä oli hirveä kilpailu, ja hirveän kateellisia ihmisiä.
Kuuluisa Bach-pianisti, lukuisia levytyksiä tehnyt Tatjana Nikolajeva hämmensi Meriä.
– Hän saattoi kesken kaiken työntää minulle suklaakonvehdin suuhun. Se oli vähän yllättävä tapa tehdä tuttavuutta. En tiedä, halusiko hän ehkä tulla Suomeen.
– Kerran menin hänen konserttiinsa. Minusta se oli kauheata, kun se oli niin hirveän pätevää ja tasaista. Hän soitti jotain kromaattista fantasiaa tai fuugaa. Se oli kristallinkirkasta, joka ääni oli ehdottoman varmasti oikein, kaikki tik-tak kohdallaan, mutta siitä puuttui kokonaan dramatiikka.
Merin toinen opettaja Moskovassa ja suuri idoli oli keskusmusiikkikoulun armenialainen Anaida Sumbatjan. Hän oli ollut mm. Vladimir Ashkenazyn opettaja.
– Hän oli hieno opettaja ja hyvin vaativa ja jalo ilmestys. Hän edusti vanhaa venäläistä kulttuuria. Sumbatjanilla oli aivan loistava luokka, hirmuisen hyviä oppilaita, hän piti korkeata, hienoa atmosfääriä yllä.
– Olin onnellinen, että ystävystyimme. Kävin ensin kuuntelemassa Sumbatjanin luokassa ilman lupaa. Sitten pehmeni koulun rehtorikin, ja sain käydä siellä luvan kanssa.
Istuin Sumbatjanin luokassa yhtä paljon kuin Naumovilla. Opin pedagogina ihan valtavasti siitä, kuinka pitkälle nuoria ihmisiä voi taiteellisesti viedä. Kyllä se oli ihanaa!
– Opettajat ja oppilaat suhtautuivat kunnioittavasti opintoihin. Korkea taso ei ollut pelkästään taituruutta, vaan sekä Naumovin että Sumbatjanin luokissa oli taiteellinen henki, jolla toteutettiin musiikkia.
Keskusmusiikkikoulun tutkintojärjestelmä oli tiukka.
– Piti soittaa tietyt oktaavit ja etydit ja vaikka mitä, laajaa muotoa, sonaattia, konserttoa ja muuta. Mikä oli hyvin jännittävää, niin se, että sieltä heitettiin ulos. Jos kahdeksas luokka ei onnistunut, niin lensi ulos koulusta. Aika hurjia ne tutkinnot!
– Keskusmusiikkikoulun lapset olivat hyvin kärsivällisiä ja nöyriä. He jaksoivat odottaa vuoroaan niin tunneilla kuin pitkissä konserteissa. Sen jälkeen, kun he olivat soittaneet osuutensa, he tulivat takakautta salin puolelle ja saivat suukkoja.
Merillä oli Sumbatjanin luokassa oma suosikki, kuuluisan pianotaiteilijan Vladimir Mogilevskin poika Maxim.
– Olin monta kertaa tunnilla, ja sain huomata, että Maxim oli paitsi maan toivo niin myös maan epätoivo. Hän oli hulivilipoika, joka sai haukkuja ja rangaistuksia. Kun hän sai esim. biologiasta huonon numeron, hän ei päässyt rangaistukseksi Gorkin kaupunkiin esiintymään. Maxim sai kuulla pianonsoiton opettajaltaan, että hänen oppilaansa eivät saa huonoja numeroita koulussa. Kuri oli kauhea.
– Maxim oli kaunis pieni poika ja ihastuttava tyyppi. Joskus, kun häntä läksytettiin, niin hän vain kuunteli ja vilkaisi minuun sillä lailla, että kohta se myrsky on ohi. Ja sitten kun opettaja oli aikansa läksyttänyt poikaa, hän sanoi, että mene nyt puhvettiin ja hae minulle teetä.
– Ilmeisesti lapset olivat oppineet hallitsemaan ilmeensä. Kaikki kuunneltiin ja tiedettiin, että ehkä huomenna lisää, mutta kyllä se tästä.
Meri törmäsi Maximin nimeen vuosia myöhemmin Mikkelin musiikkijuhlien mestarikurssin yhteydessä.
– Kolme amerikkalaista oppilasta esiintyi pianon mestarikurssilla, ja yksi heistä oli Maxim Mogilevski. Huomasin tämän liian myöhään, muuten olisin mennyt Mikkeliin tapaamaan häntä. Niin vaan oli poika päässyt länteen. Siitä pienestä pojasta, jota kuulin höykytettävän niin paljon, ja jolle annoin lähtiessäni muovipussin, kuulakärkikynän ja purukumia, oli tullut kuuluisa pianisti.
Merin Moskovan-päiväkirja on täynnä muistiinpanoja musiikista, konservatorion ja keskusmusiikkikoulun pianoluokista ja konserteista. Konserteissa seurana olivat usein viulunsoiton opiskelijat Taru Loppela ja Tina Holmberg.
– Sinfoniakonsertit järjestettiin konservatorion Tshaikovski-salissa, kauniissa, väreiltään valkoisessa ja keltaisessa, hevosenkengän muotoisessa arvokkaassa salissa. Oli parvia ja säveltäjien kuvia ympäri seiniä. Ja miten se sali soi!
– Koko ajan sai kuulla valtavan hienoja solisti-iltoja ja korkeatasoisia sinfoniakonsertteja. Me tungettiin kiittämään solisteja, ja oli kauhean hauskaa tehdä tällaista tuttavuutta.
Yksi mieleenpainuvimmista oli kapellimestari Neeme Järven, Eestin kansallisen sinfoniaorkesterin ja gruusialaisen pianotaiteilijan Eliso Virsaladzen konsertti.
– Ennen kuin se konsertti alkoi, meillä oli naurukohtaus eteisessä. Olin ostanut asuntolan buffetista evääksi keitetyn munan. Juuri, kun minun piti konserttitalon narikassa vaihtaa pikkukengät jalkaan, niin se muna olikin kengässäni. No sen tietää, että oli hirveän vaikea mennä asiallisesti sinne konserttiin, kun me muistettiin se muna.
– Sinä iltana kirjoitin päiväkirjaani: ”Virsaladze – noita, demoni, jääkylmä kuningatar, ehdoton käskevä heitteli tukkaa, katseli yleisöä. Neeme Järvi - lämmin, nautti, hyvä konjakki, kontakti konserttimestariin, suuri menestys, sinfoninen menuetti piti uusia.” Jänniä tunnelmia!
Konsertin jälkeen seurue meni istumaan iltaa Natikkaan eli National-hotellin baariin.
– Se oli hyvin tyypillinen ilta Natikassa. Ensin myötäelettiin kauppakamarin johtajan vankilavuodet kahteen kertaan, ja laulukin tuli uusintana, sitten kerrottiin vitsejä. Minulla on kirjoitettuna muistiin paljon Natikassa opittuja neukkuvitsejä.
Suomessa käydessään Meri oli hankkinut pienen magnetofonin. Joulukuussa kuuluisa kapellimestari Vladimir Fedosejev oli luvannut hänelle radiohaastattelun.
– Fedosejev johti sikäläistä tärkeää orkesteria ja suostui hyvin mielellään haastatteluun. Hän kutsui ensin harjoituksiin, ja sen jälkeen piti tehdä haastattelu.
– En osannut vielä hyvin venäjää, joten Tina, joka osasi huomattavasti paremmin kuin minä, lähti mukaan tulkiksi. Menimme radion studioon numero viisi, missä soitto jo soi. Siellä harjoiteltiin fagottikonserton levytystä. Meidät esiteltiin ja meille aplodeerattiin. Sitten otettiin monta ottoa, ja me kuuntelimme. Fedosejev oli hyvin mielissään, että me suomalaiset tulimme sinne.
Orkesterin paussilla Meri ja Tina tekivät kapellimestarin haastattelun.
– Oli jäykkää ja muodollista. Puhuttiin huoliteltua kieltä, ja vastaukset olivat korrekteja, kunnes meille tarjottiin teetä ja kermaleivoksia. Tina puraisi kermasarvea niin, että RÄISKIS kermat purskahtivat kaikkien päälle. Silloin vapautui koko tunnelma ja tuli paljon helpommaksi keskustella venäjäksi. Kaikki nauroivat, ja koko keskustelun sävy muuttui. Haastattelusta tuli hyvin rento.
– Fedosejev lahjoitti meille levyjään ja kutsui illalla viulutaiteilija Vladimir Spivakovin konserttiin. Meille aplodeerattiin ja kohdeltiin kuin juhlittuja, tärkeitä vieraita. Aivan kuin olisin ollut joku Yleisradion edustaja! Herran jestas, jos olisivat tienneet!
Joulukuussa kuuluisan kapellimestarin Kirill Kondrashinin oli määrä johtaa konsertti konservatorion sinfoniakonserttien sarjassa.
– Siellä oli seinänkorkuinen mainos, että mitä konsertteja ja millaisia ohjelmia.
– Sitten yhtäkkiä kaikki kulkivat hiljaa, kalpeina ja puhuivat kuiskaten. Ihmettelin enkä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Lopulta eräs siivooja uskalsi kertoa, että Kondrashin oli loikannut Alankomaissa. Opin sellaisen verbin kuin sbezáts, loikata, mikä tarkoittaa eri asiaa kuin hypätä. Loikkaamisia tapahtui vähän väliä.
– Äkkiä piti perua Kondrashinin loput sinfoniakonsertit, vetää maalilla yli kaikki mainoksessa. Kondrashinista tuli siellä kirottu nimi.
– Niin kävi monille, jotka lähtivät. Nimi poistettiin, heitä ei ollut enää olemassa. Heidän levyjään saatettiin julkaista edelleen, kuten kävi pianotaiteilija Nina Svetlanovalle, joka säesti kuuluisaa laulajatarta Zara Doluhanovaa. Levy ilmestyi, mutta siinä oli laulajattaren nimi ja tuntematon säestäjä.
Meri oli paikalla konservatoriolla uudenvuodenaattona, kun Mihail Vasiljevitsh Pletnjov harjoitteli diplomitutkintoaan varten.
– Hän sai soittaa orkesterin solistina Tshaikovskin konserton. Se oli isossa salissa, jossa on se kupoli. Kylmä, talvinen auringonvalo, ihmeellinen valkoinen valo tuli saliin sieltä ylhäältä kupolista. Kun siihen yhdistyivät kaikki tunnelmat, jotka olin Moskovassa kokenut ja Tshaikovskin musiikki, niin se oli ihan kummallinen kokemus. Varsinkin toisen osan huilusoolo siinä ihmeellisessä valossa oli jotain hyvin puhdasta kuin suoraan taivaasta.
Magnetofonille oli jälleen käyttöä, kun Meri pyysi Pletnjovilta haastattelua.
– Hän oli itse ujous, ei olisi millään kehdannut antaa haastattelua. Kun kysyin, että saanko ottaa valokuvan, hän vastusteli: "Kun oli niin huono pukukin". Hän oli kotoisin Petroskoista tai jostain päin Karjalaa. Hän oli etevä oppilas, päässyt eteenpäin ja voittanut Tshaikovski-kilpailun.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi kun Meri kertoo ystävänsä pianotaiteilija Elisabeth Leonskajan loikkauksesta Neuvostoliitosta syksyllä 1978.
