Laila Tarpila
Yle
Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Innokas sivuaineiden opiskelija Meri Louhos opiskeli soinnutusta Selim Palmgrenilla ja kontrapunktia Aarre Merikannolla. Myöhemmin Meri kohtasi syöpää sairastavan Merikannon kolmannen pianokonserton kantaesityksen yhteydessä, vain kuukausia ennen säveltäjän kuolemaa 1958.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen 1946 Meri Louhoksesta tuli päätoiminen musiikinopiskelija Sibelius-Akatemiaan.
Hiljalleen opiskelijatar eteni teoriaopinnoissa soinnutukseen ja kontrapunktiin. Sävellysopinnotkin väikkyivät mielessä.
– Pyrin nopeasti suorittamaan kaikkia aineita, ja olin innostunut tekemään kaikki sivuaineetkin. Menin suorittamaan soinnutus ykköstä, näin vaatimattoman jutun säveltäjä Selim Palmgrenille. Minusta se oli hienoa!
– Palmgren oli niin hyvän näköinen vielä vanhempanakin miehenä, oikein kauniisti pukeutunut ja hieno takki. Hän meni ensin luokkaan, laittoi takin naulaan, katsoi peilistä että kaikki on hyvin ja sitten hän avasi oven ja sanoi: ”Olkaa hyvä!”
– Palmgren katsoi aina tehtäviä ja korjasi ne kauniilla käsialalla. Sillä lailla mentiin läpi soinnutus ykkönen.
Kun tuli tenttimisen aika, tapahtuikin kummia.
– Ei Palmgren mitään tenttiä pitänyt. Sanoi vaan, että nyt kopioitte nämä tehtävät eri paperille, panette tuonne minun pöytälaatikkooni, ja sitten ne arvostellaan.
Siinä oli opiskelijalla kaikkien aikojen mahdollisuus saada tentistä täydet pisteet.
– Mutta en minä mitään kymppiä saanut. Kauhealla kiireellä kirjoitin kun oli menoa muualle, ja yksi tehtävä meni pieleen. Oli kappale, joka päättyi B-duuriin ja minulle oli jäänyt sopraanoon a noin huolimattomasti.
– En sitten saanut täysiä pointseja ja olin hirveän pettynyt. Oma syyni. Virheestä rokotettiin.
Meri innostui teoriasta keskimääräistä opiskelijaa enemmän. Hän halusi päästä soinnutuksen kakkoskurssille säveltäjä Aarre Merikannon oppiin.
– Silloin alkoi ihan eri meno. Opetus oli jämptiä ja oppikirjat olivat oikeastaan ihan turhat. Merikanto saneli mitä saatte käyttää, ja mitä ette saa käyttää. Tai “hän” ei käytä. Merikanto aina “hännitteli”, ei teititellyt.
– Opettajia siis teititeltiin, ei missään nimessä sinuteltu. Eikä ajettu hissillä! Jossain oikein luki että “oppilaat eivät saa käyttää hissiä”. Ja siitähän tuli sitten vitsi että his’siä (sävel) ei saa käyttää.
Merin innostus teoriaan ajoi hänet jatkamaan Aarre Merikannon johdolla vielä kontrapunktia.
– Minusta oli suurenmoista että pääsin hänelle kirjoittamaan kontrapunktia. Mutta ensimmäinen tunti oli kyllä ihan munaus. Aluksi piti oppia kaikki vanhat C-avaimet tuttujen basso- ja diskanttiavainten lisäksi. Niitä oli useampia ja tehtäväksi tuli kirjoittaa kirkkosävellajeissa näillä avaimilla.
Meri ymmärsi tehtävän väärin. Suoritukseksi olisi riittänyt yksi esimerkki kussakin sävellajissa.
– Minä kirjoitin kaikilla avaimilla, kaikissa sävellajeissa ja nuottivihko oli ihan täynnä. Merikanto oli saada kohtauksen. Ensin hän varmaan ajatteli, ettei ryhdy tuota opettamaan, senkin tolvana, mutta opetus kuitenkin jatkui. Ja vielä oikein hyvin. Ehkä häntä huvitti että olin ihan yli-innostunut.
Meri jatkoi Merikannolla vielä yksityisesti.
– Siis kontrapunktissa! Siihen aikaan Merikannolla oli vähän sellainen maine, että häntä sai väistellä. Ei nyt ihan #metoo, mutta kuitenkin. Ilmeisesti minä pelastuin siksi, että olin niin tosissani opiskelemassa. Olin hirveän innostunut ja opin hänellä paljon.
– Loppukeväästä opinnoissa meinasi tulla stoppi, kun piti kirjottaa viisiääninen koraali-figuraatio, eli koraali jossa tulee vastaääniä. En löytänyt mistään sopivan lyhyttä koraalia. Oli kauhean vaikeaa kun piti ummet ja lammet kirjoittaa, oli kevät ja halusin sen äkkiä pois käsistä.
– Niin minulla oli lopussa yksi säe, jossa oli vain "taa-taa". Merikanto kysyi että mikäs ihmeen virsi tämä on? Minä sanoi että siinä on "Aa-men". Olin itse keksinyt koko virren, niin että pääsisin pois.
Oppilas sai kohdata opettajansa myöhemmin uudelleen, ei enää kontrapunktin kirjoittajana vaan hänen musiikkinsa esittäjänä. Merille tarjottiin mahdollisuus soittaa Merikannon kolmannen pianokonserton kantaesitys keväällä 1958.
– Oli yllätys että radiosta soitettiin ja tiedusteltiin josko olisin halukas ja minä tietysti innostuin. En kuulunut siihen pianistien ykkösketjuun, joka pääsee soittamaan tämäntapaisia teoksia. Mutta ehkä tiedettiin, että olen valmis soittamaan oudompaakin kirjallisuutta ja mielelläni opettelen uutta.
Elettiin aikaa ennen kopiokoneita ja Meri sai harjoittelua varten käsin kirjoitetun pianostemman.
– Siihen liittyi yksi kohtalokas juttu. Olin päättänyt että soitan ulkoa kun olin niin ylpeä, mutta sehän oli ihan hölmöä. Ei kukaan nykypäivänä lähde esittämään kantaesitystä ilman nuotteja. Sainpahan tämän päähäni, kun itseluottamus oli korkealla.
Harjoituksissa, aina yhdessä paikassa Fougstedt sanoi, että yksi tahti puuttuu.
– Olin hämmästynyt koska olin niin varma muististani. Miten se voi olla mahdollista?
– Esityspäivänä sisareni meni ja vertasi stemmaani kapellimestarin partituuriin ja kävi ilmi että minun nuotistani puuttui yksi tahti. Vaikka kyseessä oli yksi vaivainen tahti, vain kaksi neljäsosaa, stressasi hirmuisesti kun piti muistaa että pian se kohta tulee. Vähän se haittasi flowta siinä esittäessä.
– Sain tuntea kaksi ihan erilaista Merikantoa. Hän asui silloin Lallukassa perheineen ja vieläkin mieltä lämmittää miten minut otettiin vastaan. Pojat Ukri ja Pan olivat pieniä, he eivät olleet juuri paikalla, mutta keskustelimme paljon Merikannon ja hänen vaimonsa Eevin kanssa.
– Miksei silloin ymmärtänyt ottaa edes valokuvaa, puhumattakaan että olisi kirjoittanut muistiin. Merikannolla oli niin paljon hersyviä ja hauskoja muistoja nimenomaan nuoruuden toilailuista Berliinissä. Hän tuotti vanhemmilleen varmasti monet harmit boheemielämällään.
Merikannolla oli todettu keuhkosyöpä kesällä 1957, ja hän kuoli vain kuukausia pianokonserton kantaesityksen jälkeen syyskuussa 1958.
– Kun tapasimme hän oli jo sairauden merkitsemä. Kaikki tiesimme, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa jäljellä.
– Verrattuna siihen rämeästi nauravaan ja rohkeaan opettajaan, hän oli hyvin herkkä, hyvin iloinen ja keskusteli mielellään kaikenlaista. Samalla siinä alla oli joku surumielinen sävy. Häntä ei ollut oikealla tavalla huomattu. Ja kukaan nimekkäämpi pianisti ei ollut tarttunut tähän kolmanteen pianokonserttoon. Myöhemmin minun jälkeeni sen levytti Tapani Valsta, se oli tietysti ihan oikeutettua.
– Mutta minä sain kunnian soittaa kantaesityksen ja kävimme sitä läpi. Siinä tarinoidessa nautimme konjakkia ja myöhemmin Eevi kertoi, että hänelle tulee aina hyvä mieli kun hän näkee pöydässä lähtemättömän läikän. Kun oikein räjähdimme nauramaan, niin kerran yksi konjakkilasi meni nurin ja pöytään jäi ikuinen jälki.
Meri kantaesitti Aarre Merikannon kolmannen pianokonserton 8. huhtikuuta 1958 konsertissa, jossa Nils-Eric Fougstedt johti Radion sinfoniaorkesteria. Siitä tuli hänen läpimurtonsa pianotaiteilijana.
Huhtikuun 13. päivänä Helsingin Sanomissa oli Martti Vuorenjuuren arvostelu, jonka mukaan "otollisempaa solistia ei olisi voinut löytää".
– Kantaesityksen jälkeen Merikanto muisti hyvin kauniilla tavalla. Sain kirjeen ja valtavan ruusukimpun kotiin. Seppo Heikinheimo olisi mielellään ottanut kirjeen mukaan Merikanto-elämäkertaansa, mutten antanut. Päätin että on aarteita joita ei jaeta. Se on minun!
Palataan vielä ajassa hetki taaksepäin. Merin päiväkirja täyttyi 1940-50-lukujen vaihteessa hurjaa vauhtia erilaisista ideoista.
– Olin sellaisessa iässä. Päiväkirjani oli täynnä huokauksia siitä mitä kaikkea olin säveltänyt, mitä kaikkea suunnittelin ja mitä pälkähti päähän. Musiikissa inhosin sellaista jumppasäestys-soittoa, jossa on kolme sointua ja sovinnaista tilu-lilu-liitä. Minä halusin tehdä taidetta.
– Minulla oli aika paljon liedejä ja kyllä juttujani välillä esitettiinkin. Esimerkiksi Ylioppilasteatterissa yhdessä näytelmässä oli minun musiikkini. Että ei ihan huonoa. Mukana oli – kas vaan – piano-huilu-kappaleita, koska siskoni oli huilisti.
Oli hetki jolloin Meri harkitsi sävellystensä lähettämistä Nuoren Voiman Liittoon.
– Kuultuani että arvostelijana siellä oli Joonas Kokkonen, jänistin. Olisi pitänyt olla joku rohkaisemassa sillä tiellä eteenpäin.
– En säveltämistä enää haikaile, mutta oli hyvä oppia katsomaan nuottitekstiä pystysuoraan ja vaakasuoraan. Helposti soitetaan vaan melodia ja lisätään plumps-plumps sinne alle. Mutta musiikissa se ei riitä, musiikissa merkitsee koko kudos.
– Siihen aikaan luin myös partituureja ja suuressa kunnianhimossani lainasin Ylioppilaskunnan kirjastosta Rimski-Korsakovin Soitinnusopin ja muuta sellaista, saksan kielellä kaikki. En varmasti ymmärtänyt mitään, mutta kääntelin lehtiä ja luin, sellainen suuruudenhullu kun olin.
– Minunlaiseni himo-opiskelija opiskeli myös kesällä. Kävin kaupunginkirjastossa Rikhardinkadulla ja lainasin aina täyden lastin kirjoja.
Nykyisen Akateemisen Kirjakaupan kohdalla oli elokuvateatteri Kino-Palatsi, jossa esitettiin non-stop-elokuvia. Sisään mentiin pimeässä.
– Siellä näytettiin saksalaisia lyhytfilmejä, vähän piirrettyjä ja sotakatsauksia. Kerran menin taas pimeässä täysien kassieni kanssa sinne ajatuksella, että mässäilen koko teatterissa pyörivän annin. Istuin keskelle tuoliriviä ja pum! – suoraan jonkun miehen syliin. Siitä saatiin niin kauhea hepuli, että se häiritsi muitakin.
– Että tällaista kirjojen lainaamista, ei paljon päätä palellut.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka taito improvisoida teki Meristä naisvoimistelun ja tanssin säestäjän 1940-luvulla.
