Lähtö Moskovasta ja Vysotskin kissa – pianisti Meri Louhos muistelee

Moskovan konservatorion tutkijastipendiaatti tutustui tunnollisesti Moskovan nähtävyyksiiin; Leninin mausoleumiin, Kremliin ja Punaiseen toriin. Lokakuun vallankumouksen paraatia hän katsoi tuntikaupalla telkkarista Stalin-henkisen suomalaismummon vieraana. Pianisti Meri Louhos kertoo sekä Moskovasta 1978–79 että myöhemmistä matkoistaan, jolloin hän kohtasi mm. Vladimir Vysotskin kissan.

Moskovan konservatorioon syksyllä 1978 tutkijastipendillä opiskelemaan tullut pianopedagogi Meri Louhos ehti tutustua myös kaupungin nähtävyyksiin.

– Kävin Leninin mausoleumissa ja mieleen jäi lähinnä pitkä jonotus. Hissukseen tahdissa kuljettiin Leninin palsamoidun ruumiin ohi. Se ei ollut mitään sykähdyttävää, mutta tuli suoritettua.

– Sitten oli nähtävä tietenkin Tretjakovin galleria. Kuvat ovat merkinneet minulle aina paljon, ja siellä oli aivan ainutlaatuisia alkuperäisiä maalauksia.

– Ihmeellistä oli myös päästä Kremliin katsomaan kirkkoja. Yhtäkkiä nousivat aivan elävinä mieleeni Iivana julma ja Boris Godunov.

Lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlaa juhlittiin Moskovassa Punaisen torin mittavalla sotilasparaatilla.

– Oli toivotonta mennä katsomaan paraatia kadunvarrelle, kun siellä oli miljoona ihmistä. Saimme kuulla, että eräs suomalainen rouva omisti television, ja että me suomalaiset musiikinopiskelijat, Tina Holmberg, Taru Loppela ja minä voisimme mennä katsomaan paraatia televisiosta hänen kotiinsa, jos veisimme vähän tuliaisia.

– Niin menimme viettämään suurta isänmaallista iltapäivää suomalaisen mummon luo, joka oli hyvin Stalin-henkinen, uskollinen aatteelle. Osasimme käyttäytyä kauniisti ja katsoimme paraatin, jota kesti tuntikaupalla.

Konservatorion ohella tärkeä konserttipaikka Moskovassa oli Tšaikovski-sali.

– Se oli oikein hyvä konserttisali, mutta tyyliltään teko-klassinen. Oli kermanvalkoisia nojatuoleja ja punaista plyysiä. Se oli komea kuin mikä, mutta kovin kitschin makuinen minulle.

Ooppera ja baletti vetivät Meriä puoleensa, ja Bolshoissa hän näki mm. Tshaikovskin Pähkinänsärkijän ja Joutsenlammen.

– Oopperoista jäi erikoisesti mieleen Mihail Glinkan ooppera Elämä tsaarin puolesta taikka Ivan Susanin. Sehän on venäläisille kansallisooppera, kaikki tuntevat ja osaavat sen. Minulle se oli ihan uutta. Siellä oli hämmästyttävästi aariana tuttu kansanlaulu Kukkuu kukkuu kaukana kukkuu. Se oli tietysti suomalainen kansanlaulu, koska Glinka oli käynyt esimerkiksi Imatralla ja tunsi varmasti suomalaista musiikkia.

– Kerran menimme Tinan kanssa pyrkimään oopperaan, joka oli loppuunmyyty. Kuulimme, että kadulta voi ostaa lippuja valuutalla ja olimme valmiit vilauttamaan dollareita, että pääsisimme sisään. Saimme liput, ja kellot jo soivat, kun ryntäsimme naulakolle.

– Näytimme liput, ja kävi ilmi, että meitä oli petetty. Liput olivat edelliselle illalle. Yritimme selittää ovimiehelle, että olimme ostaneet ja maksaneet ne ja halusimme sisään, eikö nyt missään ollut kahta paikkaa? Ei kun ulos! Ja kun ei ihan vähällä lähdetty, niin tuli siivooja varsiluudan kanssa ja huusi, että ulos ulitsalle, kadulle! Meidät heitettiin Bolshoista varsiluudan kanssa.

– Minulle aukesi aivan uusi elämä, kun huomasin, että minullahan oli Suomen radio- ja tv-selostajien jäsenkortti. Kun menin viime hetkellä teatteriin administraatio-luukulle ja vilautin sitä, niin aina löytyi paikka. Aina en edes tiennyt, mitä teatterissa oli alkamassa. Kävelin vain Majakovski-teatteriin, näytin kortin. Minulle sanottiin, että voi, kun tulette näin myöhään, mutta hetkinen, aitiosta löytyy paikka. Niin minut vietiin aitioon ja sanottiin, että odottakaa, ja näin kuinka eturivissä istuvaa herraa koputettiin olalle. Hän lähti ja minä istuin tilalle.

– Jäsenkortti, jossa oli leima, herätti ihmeesti kunnioitusta. Niin rupesin käymään itsekseni teatterissa, operetissa ja oopperassa. Se oli yhtä juhlaa!

Päästäkseen Moskovaan syksyllä 1978 Meri oli tarvinnut lukuisia propuskoita. Päästäkseen pois Moskovasta keväällä 1979 propuskoita tarvittiin jälleen.

– Lakanat vaihdettiin yleensä joka kuun 10., 20. ja 30. päivä. Ne vietiin alakerran mummulle ja levitettiin siten, että tässä on kokonainen aluslakana, en ole leikannut siitä palaakaan ja tässä on tyynyliina. Nyt lähtiessä piti saada merkintä, että on palauttanut ehjät lakanat, eikä ole pihistänyt mitään.

– Sitten piti olla merkintä kirjastosta, että kaikki on okei, ja lehtiosastolta, ettei ole vienyt mitään. Ja samoin vieraiden kielten osastolta. En tiedä miten sieltäkin olisin voinut viedä jotain.

– Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes piti olla pianonvirittäjän merkintä. En tiedä minkä tähden. Luulivatko ehkä, että vien pianon?

– Virittäjä juopotteli. Hän sanoi ensin, että tulee ehkä iltapäivällä, ja sitten, että ei tule tänään, mutta tulee ehkä huomenna tai ei osaa sanoa. Se oli ihan hirveätä, en saanut kiinni koko miestä. Lopulta minun piti pistää itkuksi ja eräs toinen mies väärensi pianonvirittäjän nimen. En meinannut päästä pois, koska minulla ei ollut pianonvirittäjän loppumerkintää.

Sen jälkeen, kun Meri oli Moskovassa tutkijastipendillä 1978-1979, hän on palannut kaupunkiin vielä usein.

– Eräs ystäväni kuoli, ja hänet haudattiin suurelle hautausmaalle Moskovan ulkopuolelle. Lähdin käymään haudalla erään tuttavani kanssa. Tilasimme taksin, koska matka oli 25 kilometriä, ja maksoimme myös paluumatkan. Se tuntui turvalliselta.

– Oli talvi. Kahlasimme suunnattomalla, kaupunginkokoisella hautausmaalla hirmuisessa lumessa. Siitä ei tullut mitään. Ei löytynyt hautaa, mutta saappaat olivat täynnä lunta.

– Kaiken huippu oli se, että takaisin tullessa tie oli hyvin liukas. Yhtäkkiä jouduimme liirtoon, taksi sinkoili laidasta laitaan hirveätä kyytiä. Onneksi kukaan ei ollut perässä. Lopulta putosimme tieltä, niin että perä vaan jäi roikkumaan. Onneksi ei käynyt mitenkään.

Toisen käyntinsä samalle haudalle Meri teki kesällä.

– Oli vihreää ja kaunista, ja oli mielenkiintoista nähdä ortodoksinen hautausmaa, missä hautojen luona oli penkkejä. Ihmiset tulivat sinne eväät mukanaan, söivät, joivat viiniä ja keskustelivat edesmenneitten kanssa.

– Kun venäläisellä hautausmaalla hautakivessä on yleensä vielä kuva, niin ihmisillä on kummallinen yhteys tuonpuoleiseen. Kävin haudalla, jossa ei ollut vielä valokuvaa, mutta ihmeellisellä tavalla siihen tuli joku lintu ja perhonen. Se oli hyvin kaunis matka.

Elokuussa 1980 Meri oli jälleen moskovalaisella hautausmaalla, nyt Vladimir Vysotskin tuoreella haudalla. Taganka-teatterin kuuluisa näyttelijä ja trubaduuri oli kuollut 42-vuotiaana 25. heinäkuuta. Merillä oli lainassa Yleisradion magnetofoni ja tarkoituksena tehdä juttu Vysotskista Tippiin eli radion Tänään iltapäivällä -lähetykseen.

– Satoi rankasti. Ihmisiä oli paljon ja sateenvarjoja niin, että hautaa ei edes näkynyt. Siellä oli yhteislaulu menossa, kaikki lauloivat Vysotskia. Joku soitti kitaraa. Ihmisillä oli lappusia, joille he olivat kopioineet laulujen sanoja. He olivat tulleet palvomaan kuuluisaa näyttelijää ja laulajaa.

Hautausmaalta Meri jatkoi Taganka-teatterille, missä Vysotski oli ollut näyttelijänä.

– Tagankan vieressä oli hänen kantapaikkansa, ravintola tai pikemminkin kuppila. Se oli elämys. Se oli rähjäinen, boheemi paikka. Keskellä oli vesiallas ja siinä kellui neilikoita.

– Sain tietää, mikä oli Vysotskin kantapöytä ja istuin siihen. Siellä oli yhä hänen kissansa. Edesmenneen näyttelijän kissa oli edelleen siellä hänen kantapaikassaan. Yritin kovasti saada kissalta haastattelun, ja lopulta sieltä tulikin ”grrrr”, niin että sainpahan Yleisradiolle Vysotskin kissan äänen.

– Puhutin myös kantapaikan asiakkaita. Heillä oli kaikenlaista kerrottavaa Vysotskista. Kun kysyin, että joinko hän, niin kaikki vastasivat: ”Ei, ei juonut ei. Täällä vain istui.”

Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi kun Meri muistelee kulttuurinvaihtomatkoja neuvostotasavaltoihin 1970-1980-luvuilla.