Martti Haavio
| Martti Haavio (P. Mustapää) |
|
|---|---|
 Martti Haavio ja Elsa Enäjärvi-Haavio perheineen. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. tammikuuta 1899 Temmes |
| Kuollut | 4. helmikuuta 1973 (74 vuotta) |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Helsingin yliopisto |
| Tunnetut työt | Suomalainen mytologia (1967) |
Martti Henrikki Haavio (kirjailijanimi P. Mustapää; 22. tammikuuta 1899 Temmes – 4. helmikuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen kansanrunouden ja mytologian tutkija, runoilija ja akateemikko.[1][2] Runonsa hän julkaisi nimellä P. Mustapää, jonka hän keksi Tallinnan vanhankaupungin Mustapäiden talon nimen perusteella.[2]
Haavio kuului uransa alkuvaiheessa Tulenkantajat-ryhmään.[2] Suojeluskuntaan Haavio liittyi sisällissodan aikana. Hän toimi aktiivisesti myös Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta hän kuitenkin erosi vuonna 1932 yhdessä monien muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun seuran enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Puoluekannaltaan Haavio oli maalaisliittolainen. Myöhemmin Haavio toimi kansanrunoudentutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.[1]
Haavion ensimmäinen vaimo oli vuodesta 1929 kansanrunoudentutkimuksen dosentti Elsa Enäjärvi, joka menehtyi syöpään vuonna 1951. Runoilija Aale Tynnin kanssa Haavio avioitui vuonna 1960.[2] Haavioiden tytär Elina Haavio-Mannila on sosiologian täysinpalvellut professori. Toinen tytär Katarina Eskola on kulttuurintutkija. Martti Haavion veli oli pappi ja runoilija Jaakko Haavio.
Martti Haavio vietti osan lapsuudestaan Nokian Tottijärvellä, jossa järjestetään nykyään vuosittain P. Mustapää -päiviä. Tapahtumassa myönnetään myös P. Mustapää -palkinto ansioituneelle runoilijalle hänen elämäntyöstään.lähde?
Haavio on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.[3]
Kansanrunoudesta modernismiin
Haavio teki yliopistouransa kansanrunouden tutkijana ja teki useita runonkeruumatkoja tieteenalan perinteiden mukaan. Runoilijana hän oli 1920-luvulla lähellä Tulenkantajat-ryhmää, muttei innostunut ryhmän eksotiikan ja koneromantiikan ihailustaan, vaan korosti suomalaista perinnetietoisuutta. Toisen maailmansodan ja sen aiheuttaman aatteellisen hämmennyksen jälkeen Haavio korosti runoudessaan vastapareja luonto–ihminen, pysyvä–katoava, ajattomuus–sodan hävitys. Sodanjälkeisessä tuotannossaan hän toimi siltana perinteisen ja modernin lyriikan välillä ja uudisti merkittävällä tavalla runouden rytmiikkaa.[4]
Uskontotieteellisiä ja folkloristisia tutkimuksia
- Suomalaisen muinaisrunouden maailma. Porvoo: WSOY, 1935.
- Suomalaiset kodinhaltiat. Porvoo: WSOY, 1942.
- Viimeiset runonlaulajat. (3. painos (2. korjattu painos 1948)) Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12753-1
- Piispa Henrik ja Lalli: Piispa Henrikin surmavirren historiaa. Porvoo: WSOY, 1948.
- Väinämöinen: Suomalaisten runojen keskushahmo. Porvoo: WSOY, 1950.
- Kirjokansi: Suomen kansan kertomarunoutta. Porvoo: WSOY, 1952.
- Kansanrunojen maailmanselitys. Helsinki Porvoo: WSOY, 1955.
- Karjalan jumalat: Uskontotieteellinen tutkimus. Porvoo: WSOY, 1959.
- Kuolematonten lehdot: Sämpsöi Pellervoisen arvoitus. Porvoo: WSOY, 1961.
- Bjarmien vallan kukoistus ja tuho: Historiaa ja runoutta. (Runot suomentanut Aale Tynni) Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
- Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
- Esseitä kansanrunoudesta. (Artikkelit on julkaistu 1959 Lauri Hongon toimittamassa Martti Haavion juhlakirjassa Essais folkloriques par Martti Haavio. Studia Fennica 8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 564) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-703-8
Runoteoksia
- Nuoret runoilijat. Runoantologiassa mukana Kaarina Vaher, Katri Vala, Onni Halla, Yrjö Jylhä, Arvi Kivimaa, Olavi Lauri (Olavi Paavolainen), Johan Edvard Leppäkoski, P. Mustapää (Martti Haavio) ja Ilmari Pimiä. WSOY 1924
- Laulu ihanista silmistä (1925)
- Laulu vaakalinnusta (1927)
- Jäähyväiset Arkadialle (1945)[5]
- Koiruoho, ruusunkukka (1947)
- Ei rantaa ole, oi Thetis (1948)
- Linnustaja (1952)
- Tuuli Airistolta. Runoja. Helsinki: WSOY, 1969.
- Kootut runot. (3., lisätty painos) Helsinki: WSOY, 1969.
- Iloinen lorukirja (1984)
Omaelämäkerrallisia teoksia
- Me marssimme Aunuksen teitä (1969)
- Nuoruusvuodet (1972)
Lähteet
- Majamaa, Raija: ”Haavio, Martti (1899–1973)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 437–443. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
Viitteet
- ↑ a b Liukkonen, Petri: P. Mustapää. Books and Writers.
- ↑ a b c d Yle Sininen laulu.
- ↑ Hietaniemen merkittäviä vainajia Helsingin seurakunnat. Viitattu 21.5.2023.
- ↑ Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 94–95. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0
- ↑ Marjo Kaartinen, Hannu Salmi & Marja Tuominen: Maamme: itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, s. 202. (Veli-Pekka Lehtola: Kuoleman ja elämän rintamat) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-686-0
Aiheesta muualla
- Martti Haavio. 375 humanistia 23.2.2015. Helsingin yliopisto.
- Haavio, Martti hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||||||
