Veturi

VR:n omistama Sr2-sarjan sähköveturi Helsingin päärautatieasemalla

VR:n omistama Dr16-sarjan dieselsähköinen veturi Oulun rautatieasemalla

Venäläinen höyryveturi vuodelta 1910

Veturi on junan vetämiseen ja työntämiseen tarvittava kulkuneuvo. Sen tehtävänä on toisaalta tuottaa junan vetämiseen/työntämiseen tarvittavaa vetovoimaa ja toisaalta toimia veturimiehistön työtilana tarvittavine hallintalaitteineen.

Tekniikka

Nykyaikaisen diesel- ja sähköveturin pääosat ovat telit, koriosat (joko erillinen runko konesuojineen tai itsekantava kori), koneisto, jossa vetovoiman kehittämiseen tarvittava pääkoneisto ja lisäksi erilaiset apukoneistot ja -laitteet, sekä erilaiset ohjaus- ja kommunikaatiolaitteet sisältävä ohjaamo. Vanhoissa veturityypeissä oli jäykkä runko pyörästöineen telikäytön sijaan.

Nykyisin Suomessa käytössä olevia veturityyppejä ovat sähköveturit sekä sähköistämättömillä rataosuuksilla ja vaihtotöissä dieselveturit. Dieselvetureita käytetään toisinaan myös sähköistetyillä rautateillä lähinnä tavarajunavetureina. Lisäksi on eroteltava moottorivaunut ja -junat, joissa koneisto on sulautettu vaunuun.

Ennen diesel- ja sähkövetureita oli yleisesti käytössä höyryvetureita, joissa voimaa antava höyry saatiin polttamalla joko kivihiiltä tai halkoja, joskus turvetta tai polttoöljyä. Nämä polttoaineet sekä tarvittava vesi kulkivat mukana joko veturiin liitetyssä apuvaunussa, tenderissä, tai ns. tankkivetureissa veturin omissa säiliöissä.

Varsinaisen veturiosan voidaan näissä katsoa koostuvan jäykästä rungosta eli kehyksestä, höyrykattilasta tulipesineen sekä pyörästöstä siihen kiinteästi kytkettyine höyrykoneineen ja kuljettajasuojuksesta eli ajohytistä, jossa oli paitsi veturin ja sen höyrykattilan laitteistojen hallintalaitteet, myös tulipesän suuluukut polttoaineen syöttöä varten.

Höyryveturissa ajotehtäviin keskittyvän kuljettajan lisäksi oli lämmittäjä, joka huolehti höyrykattilan käytöstä eli polttoaineen ja veden syötöstä sekä koneiston usein käsin tapahtuvasta voitelusta. Polttoaineen täydennyspaikoilla lämmittäjä huolehti hiilien tai halkojen ottamisesta sekä veden täydentämisestä. Veturinlämmittäjän työ jatkui veturinkuljettajaa työssään avustavana koneapulaisena diesel- ja sähkövetureissakin. Suomessa VR poisti koneapulaisen vaiheittain eri veturiluokista. Lopullisesti veturiin jäi yksi kuljettaja 1990-luvun alkupuolella.

Kookkaan höyryveturin tenderiin saattoi mahtua jopa 13 tonnia hiiltä ja 28 kuutiometriä eli tonnia vettä, joka silti saattoi riittää vain alle sadan kilometrin ajoon.

1920-luvulta alkaen rakennettiin joitakin höyryturbiinivetureita. Osa näistä oli suoravetoisia, osassa turbiini käytti sähkögeneraattoria. Samoihin aikoihin rakennettiin myös ensimmäiset kaasuturbiiniveturit. Yksittäisiä vetureita rakennettiin vielä 1960-luvulla, ja alun perin TGV-junien suunniteltiin käyttävän sähkön sijaan kaasuturbiinia.

Katso myös

• Laatikkolumiaura
• Lokomo, aikaisempi veturivalmistaja Suomessa
• Luettelo Suomen muistomerkkivetureista

Lähteet

• Salo, Sakari K.: Junakirja. Helsinki: Kustantaja Laaksonen, 2013. ISBN 978-952-5805-53-6
• Siimes, Kari: Suomen höyryveturit. Kuopio: Mielikirjat, 2014. ISBN 978-952-99638-7-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta veturi Wikimedia Commonsissa

• Kuljetusmahdollisuudet ja metsien nollaraja - Metsässä jäädytetyllä ajouralla ilman kiskoja kulkeva telaketjuhöyryveturi - Kuva 3: Nuorttin konesavotan höyryveturi tukkikuorman vedossa (kuva), Oulu.fi / Lapin metsämuseon kokoelmat
• Sandbergin veturi - Jäädytetyillä raiteilla kulkeva metsätyöveturi (kuva^{[vanhentunut linkki]}), Rovaniemi.fi / Lapin metsämuseon kokoelmat

Suomalaiset veturit ja junayksiköt