PARIISI. Vietin heinäkuun 31. päivän iltaa 1992 hyvän ystäväni häissä, joissa ei ollut Barcelonan olympiakisojen tuoreita tuloksia saatavilla samalla lailla kuin nyt, puhelinta vilkaisemalla.
Pienoiskivääriampuja Juha Hirvi ja sekauimari Jani Sievinen olivat alkukilpailussa hankkineet sellaiset asemat, että juhlatilaan odotettiin kuumeisesti jotakin reittiä uutisia sinivalkoisesta tuplakullasta.
Olympiakärpäsen puraisemien häävieraiden tunnelma lässähti hetkeksi, kun paikalle kiiri tieto kummankin suomalaisen jäämisestä finaalissaan neljänneksi. Käsillä oli suorastaan katastrofi, masennus.
Tai siltä se 32 vuotta sitten tuntui. Ei tuntuisi enää.
Kun olympialaisten kahdeksas kisapäivä alkaa lauantaina, paras ja jo nyt erittäin kunnioitettava suomalaissaavutus on nyrkkeilijä Pihla Kaivo-ojan vähintään varmistama viides sija. Hän on yhden voiton päässä olympiamitalista.
Entä jos se jää Suomen koko joukkueen parhaaksi sijoitukseksi näissä kisoissa? Se ei ole enää millään tavalla epätodennäköinen skenaario.
Suurin tai edes jonkinlaisin mitaliodotuksin kuormitetut suomalaiset ovat yksi toisensa perään esiintyneet suoraan sanoen kuin peurat ajovaloissa, jos moinen kuvakieli sallitaan.
Raju kato
Perjantaina kato oli harvinaisen rajua, kun vuoron perään Martti Puumalainen, Eetu Kallioinen, Sami Välimäki ja Ella Junnila poistuivat mitalikandidaattien joukosta.
Katso Martti Puumalaisen lyhyeksi jäänyt olympiaurakka ja pettymyksen täyteinen haastattelu alla olevilta videoilta:
Ella Junnilan korkeuskarsinta ei mennyt nappiin:
Pariisissa tällaisia esiintyy vielä kolme eli erittäin vaikeaan alkulohkoon joutunut painija Arvi Savolainen, keihäänheittäjä Oliver Helander ja moukarinheittäjä Silja Kosonen. Marseillen purjehduspaikallakin mitali lienee mahdollisuuksien rajoissa.
Yhtään lähtökohtaista mitalisuosikkia Suomi ei enää näissä kekkereissä laita tuleen. Yhdenkään Pariisissa urheilevan perustaso ei riitä mitaliin.
Suomi on pudonnut globaalin kesäolympiaurheilun vaatimustasosta kuin eno veneestä.
Lähellä jo 2016 Riossa
Menestystrendistä kertoo se, että Suomen kolmesta edellisestä kesäolympiamitalista kaksi otti nelikymppinen nokialainen perheenäiti Mira Potkonen. Nollan mitalin kisat ovat olleet tuloillaan pitkään.
Vielä 2000-luvun taitteessa ajatus nollan mitalin kesäolympialaisista oli täysin tavaton. Se oli kuitenkin toteutua jo Rio de Janeirossa 2016.
Siniristilippua heilutti Brasiliassa yllättäen ecuadorilainen arvostelutuomari Clemente Carillo. Hän katsoi Potkosen ottelun hallitsevaa olympiavoittajaa Katie Tayloria vastaan päättyneen tasan, mutta arvioi Potkosen niukasti paremmaksi ottelijaksi.
Lajin historiaan peilaten tällainen ratkaisu – tuntemattoman suomalaisen nostaminen tunnetun olympiavoittajan edelle – oli yllättävä, lähes sensaatiomainen.
Se kuitenkin tarvittiin, jottei kesäolympiakisojen kaikkien aikojen mitalitilaston 14:ntenä (104 kultaa, 86 hopeaa ja 120 pronssia) vuosisadan takaisten mitaliensa ansiosta roikkuva Suomi vielä joutunut häpeäpaaluun.
Verrokeista Ruotsilla on Pariisista muun muassa vapaauinnin kultaa ja pelaaja jättilaji pöytätenniksen finaalissa.
Tanskalla on edessä useita kullan-, vähintään mitalinhohtoisia hetkiä muun muassa sulkapallossa, käsipallossa ja ratsastuksessa.
Norja laskee pian irti Jakob Ingebrigtsenin ja Karsten Warholmin yleisurheilussa.
Olympiakomitea läpivalaisuun
Tehdään myös tämä selväksi: jos Suomi lähtee Pariisista ilman mitalin mitalia, Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön henkilöstöä tulee arvioida erittäin kriittisesti, vaikka he pelaavat kansainvälisessä vertailussa napeilla. Suuressa osassa kesäolympialajeista uskottavaa toimintaa on Suomessa olemassa lähinnä paperilla.
Konsulttikieltä on joka tapauksessa siinä kohtaa kuultu riittävästi. Koko suomalaisen urheilun kenttä on alistettu Olympiakomitean laatikkoleikkeihin. Jos tulos kovimmassa kansainvälisessä kilpailussa on tämä, valtaa on seurattava myös vastuu.